Päivä 14

Paras joulumuistosi?

Tämä on hankala kysymys. Joulu on ihana kun saa olla perheen kanssa, ei niistä yksi nouse ylitse muiden. 

Ehkäpä muistot jotka nousevat ylitse muiden ovat ennemminkin haikeita kuin iloisia. Enkä minä silloin tiedä ovatko ne parempia. 

Rakas isoäitini koristeli kuusensa hopeisilla lasipalloilla, jotka muuttivat minun luokseni perintönä. Nuorempi neideistämme taisi viettää toista jouluansa ja minä olin touhuamassa jotakin keittiössä. Olohuoneesta kuului hurja kolahdus ja sitten särkyneen lasin kilinää. Pikkuiseni istui aivan liikkumatta kuusen alla, kuusi nojasi oksiinsa eikä osunut tyttöön. Neidin ympärillä oli tähtitaivas kimaltelevista lasinsiruista ja sheltit seisoivat ihan paikallaan katsoen sisälle siirtynyttä amputoitua luontokappaletta joka ei pysynytkään pystyssä. Joulun pieniä ihmeitä lienee ettei kenellekkään tullut ensimmäistäkään haavaa? Kuusi nostettiin pystyyn, lapsi pois kimmeltelevien timanttejensa keskeltä ja sitten sai imuri lauluaa joululaulujaan. Se kaikkein suurin ihme on kuitenkin se ehjänä säilynyt lasipallo? Se asuu nykyään mummin alkuperäislaatikossa, eikä ole vuosiin päässyt kuuseen. En ole varma antaako mummi sitä anteeksi, esineet kun on tehty käytettäviksi, ei säästettäviksi. 

On niitä parempiakin joulumuistoja. Minä omistan joulukellon, varastin sen kotoota yhtenä jouluna, suoraan kuusen oksalta. Olen kyseisen kellon tehnyt isäni kanssa pikkutyttönä, kello on kuulema isin. Eikä ole, se on minun. Kellossa oleva mutteri kuitenkin kuulema on isäni omaisuutta. Olen tarjoutunut korvaan sen uudella, hienolla, kiiltävällä mutterilla, mutta kuulema se ei kelpaa, koska isä omistaa juurikin kellossa olevan mutterin. Olen siis suonut isälleni tapaamisoikeuden. Mutteria saa tulla tervehtimään, valvonnan alla, olen nimittäin edelleen hieman peloissani että mutteri kaapataan, aatonaatosta nuuttiin. Sen jälkeen mutteri siirtyy mummin pallon viereen laatikkoon. Aarteet nimittäin asuvat omassa laatikossaan.