Isäni vei minut pikkutyttönä Kolille.
Ne maisemat taisivat syöpyä verkkokalvolleni, sillä jo vuosia olen miehelleni sanonut että tahtoisin takaisin ihailemaan maisemia. Kun muutma kuukausi sitten lähdimme ostamaan listoja olouoneeseen ja tulimme kotiin asuntoauton kanssa, tiesin heti minne lähtisimme ensimmäiselle matkallemme. Geokätköilijää ei ollut vaikeaa saada mukaan.
Mieheni kyllä ihmetteli, miten olin ajatellut polvieni kanssa valloittaa huiput, minä taas tiesin ettei se olisi niin haastavaa kuin mieheni kuvitteli. Huippujen kierros on 1,4 kilometriä pitkä ja portaatonta reittiä käytettäessä jopa rattaat kulkevat mukana.
Aloitimme kuitenkin ihailemalla Järnefeltin reliefiä Kolin yläpihalla. Yläpihalle pääsee muuten parkkipaikalta kiskohissillä, ellei halua kävellä portaita.
Yläpihan hotelli ja luontokeskus eivät ole mitään erityisen kauniita rakennuksia, mutta kukapa niitä muutenkaan ehtisi katsomaan kun luonto tarjoaa tällaisia maisemia.
Kun Järnefeltiä ympäröivät geokätköt oli etsitty, oli aika siirtyä ylös Ukko-Kolille. Ukko-Kolin huippu on 347 m merenpinnan yläpuolella, mikä tekee siitä maamme eteläosan korkeimman kohdan.
Valitsin portaat ylösmenomatkalle, mikä ei ehkä ollut paras mahdollinen päätös, mutta niistäkin selvittiin. Portaaton reitti on kuitenkin huomattavasti helpompi, jos polvet eivät ole ihan kunnossa. Valitsi sitten kumman reitin tahansa, se on jokaisen askeleen arvoista.
Maisemat olivat juurikin niin huikeat kuin muistin! Ei edes sadetta enteilevä sää pystynyt latistamaan kokemusta. Sielu todellakin lepää näissä maisemissa. Seistä tuossa ihailemassa vihreää helminauhaa siniharmaassa Pielisessä saa kenet tahansa euforiseksi
Ei ehkä ihme että Eero Järnefeltin lisäksi myös lankonsa Jean Sibelius on etsinyt inspiraatiota näistä maisemista. Jopa geokätköilijä, joka yleensä jo etsii seuraavaa purkkia kun minä hengähdän, seisoi kiltisti vierelläni ja ihaili maisemia.
Katsoipa maisemaa sitten lähempää tai kauempaa, aina oli jotakin upeaa ihailtavaa. Onkohan tämä sitten riippunaavaa vaiko luppoa? Tai sitten se vaan on tontunpartaa, niin kuin isi minulle aikoinaan opetti. "Tontut kurkkivat ja niille tuli kiire kun meinasivat paljastua. Parta jäi sitten oksaan kiinni, kun pakenivat paikalta"
Reitin haastavin kohta taisi olla tässä, eivätkä nämäkään portaat kovin haastavat olleet.
Ukko-Kolilta jatkoimme matkaa "alas"Akka-Kolille. Matkaa huikeat 200 metriä huippujen välillä. Mutta ennen kuin pääsimme sinne saakka, piti taas ihmetellä hieman geokätköjä.
Minua ei haitannut, ehdinpähän nauttimaan luonnosta.
Matkan varrella oli tämä "kärrynpyörä". Melkein odotin näkeväni tonttujen juoksevan karkuun, mutta vaikka kuinka yritin tiirailla, ne olivat minun katseeltani piilossa. Tai sitten olivat jo hylänneet nuo vankkurinsa aikoja sitten. Eihän siinä ollut kuin tuo pyörä todisteena siitä että olivat joskus tuosta ajaneet.
Akka-Kolikin oli upea. Tosin hieman enemmän vaati tasapainoilua että pääsi huipulle saakka, polkua ei tällä kertaa ollut ihan perille saakka. Lallio oli tihkusateessa jo liukas, mutta hyvin pääsimme maisemia ihailemaan 339 metriä merenpinnan yläpuolelta.
Jääkauden vetäytyminen näkyi upeasti kallion pinnalla.
Vaikka ei Pielistä päässytkään ihailemaan Akka-Kolilta, eivät kyllä nämäkään maisemat kylmäksi jättäneet.
Hiljaisuuden kappeli Kolilla voittaa kyllä Iso Omenan vastaavan, vaikka en kyllä koskaan ole Iso Omenan kappelissa käynytkään, tunnustan. Mutta jos joskus poikkean siellä ja kappeli osoittautuu upeaksi, lupaan tehdä kyseisestä paikasta oman postauksen tänne.
Olisi tuolla varmaan ristäisetkin voinut järjestää, luonto tarjosi ihan kastemaljankin käyttöön.
Näitä taideteoksia riitti, ihan se ja sama minne katsoi.
Paha-Kolille oli matkaa taas n. 400 m. Yritin oikaista, mutta oli pakko luopua ajatuksesta ja palata polulle, geokätköilijä olisi päässyt märkien kallioiden ylikin.
Sade oli jo kastellut kivisen pinnan sen verran märäksi, etten uskaltanut lähteä ihailemaan maisemia kovinkaan tarkasti vaan tyydyin ihmettelemään kalliota.
Kolin huiput ovat kvartsiittia, joka on syntynyt Karelidien vuoriston poimuttumisen yhteydessä valvatavassa paineessa muinaisesta merenpohjasta aikaisemmin muodostuneesta kalkkikivestä. Karelidien yläkerrokset ovat ajan myötä kuluneet eroosion myötä, mutta kova kvartsiitti on kestänyt kulutusta muita vuoriston osia paremmin. Eniten eroosiota Kolin huipuille ovat viimeaikoina aiheuttaneet jääkaudet. Jääkauden aikana kovakin kvartsikivi uurtuu valtavien 2-3 kilometrin korkuisten jääkenttien alla. Lähde erän geokätkön taustatiedot. Nämä sirpin muotoiset jäljet löytyivät Paha-Kolilta. Sirppisoluanemia oli tuttu tauti, mutta sirpit kivessä ihan uusi juttu. Geokätköily kyllä opettaa!
Polkua pitkin uskalsin nousta lähes huipulle (334 m) saakka, sade ja usva tosin piilottivat maiseman.
Kaunista oli joka tapauksessa.
Minä keskeytin Koli kierrokseni tähän, geokätköilijä vielä etsi muutaman purkin. Hänkin tosin päätti ettei sateella kannata ihan joka paikkaan mennä, Pirunkirkon jätimme toiseen kertaan.
Jos Järnefelt oli täällä maalannut maisemia, niin luonto sitten piirtelee omia graffitejansa. Näettekö linnun?
Osasuurennus edellisestä ja kuva käännetty pystyyn
Tuo lienee paikka missä tontut lepäävät raskaan päivän jälkeen? Tai ihan vaan kun haluavat pohtia syntyjä syviä.
Syksy tekee tuloaan, maaruska on jo maalaamassa maisemia.
Kotimetsässä en ehkä mustikanlehtiä ihmettele sen enempää, Kolilla jokainen yksityiskohta on näkemisen arvoinen. Tosin, en usko että mustikat koskaan ovat näin kauniita täällä etelässä syksyisin.
Vielä sai paikoitellen ihailla vihreän eri sävyjä Kolillakin.
Jatkoimme geokätköilyä, minä tosin olin päättänyt että olin päivän purkit nähnyt. Tosin en nähnyt kuin yhden purkin, muuten keskityin ihan omiin juttuihini. Pysähdyimme taas jonkun "pakollisen" purkin kohdille ja mieheni kysyi tulenko mukaan. Ilmoitin että jään autoon ihmettelemään. Hetken päästä sain whatsapp-viestin: Muutatko mielesi?
Ei kai tuohon voi vastata kuin yhdellä tavalla? Tämäkin paikka olisi taatusti jäänyt näkemättä ilman kätköilyä. Nunnanlahden vuolukivikaivokset.
Oli alueella muutakin kaunista katsottavaa.
Satumaisia sieniä. En osaa sanoa kelpaisivatko ruoksi, isäni aikoinaan opetti ettei sieniä saa poimia (eikä syödä) ellei ole 100% varma siitä mikä sieni on kyseessä. Varsinkin valkoisia sieniä oli syytä boikotoida. Paitsi orakkaita. Tai niitäkin sai boikotoida ja jättää isille syötäväksi.
Olisikohan suomumustesieni?
