Ja koska olen päättänyt että yritän tutustua myös minulle uusiin kirjailijoihin, tarttui viimeksi kirjastosta mukaan mm. Laurie Frankel'in "Goodbye for now" (Ikuisesti yhdess@).
Kirja kertoo ohjelmointinero Samista, joka kirjoittaa täydellisen deittikoodin. Hän tietysti testaa sitä itseensä, löytää elämänsä naisen ja saa potkut töistä: koodi on liian täydellinen, deittifirma ei menesty jos asiakkaat löytävät sen oikean heti ensimmäisellä yrityksellä. Ja jotta elämä potkisi oikein kunnolla päähän: uuden rakkauden Meredithin isoäiti kuolee. Meredith on surun murtama joten nörttimme päättää lohduttaa sillä ainoalla tavalla jonka osaa täydellisesti: hän ohjelmoi tietokoneen lähettämään isoäidiltä sähköposteja. Mummin mailit ovat vaan niin täydellisiä että Meredith haluaa enemmän: hän haluaa mumminsa videopuheluiden päähän. Ja mitä sitä ei rakkaansa eteen tekisi? Lopuksi Meredith pystyy puhumaan mumminsa, tai siis tietokoneen kanssa, kasvotusten.
Tarina itsessään on suloinen, mutta samalla suorastaan pelottava: miten paljon tietoa meistä jääkään ykkösten ja nollien muodossa bittiavaruuteen roikkumaan. Halusimme tai emme. Toki tiedän että tarina on fiktiota, mutta ei kuitenkaan tunnu kovin kaukaata haetulta idealta. Laulaahan Nathalie Colekin isänsä kanssa Unforgettablen videolla, toinen heistä tosin on videon tekohetkellä ollut kuolleena vuosikymmeniä. Toki ymmärrän että tuossa on olemassa ollut video ympätty uuteen, mutta miten pitkä askel siitä on oikeasti siihen että saadaan vanhojen videopätkien avulla luotua uusia?
Vaikka ajatus "kuolleiden kanssa puhumisesta" tuntuu minusta absurdilta, huomasin kuitenkin aina välillä ajattelevani: jospa vaan voisin, edes kerran vielä, puhua mummin kanssa. Mitä kertoisin? Mistä aloittaisin?
En tarkoita että tahtoisin keskustella tietokoneohjelman kanssa, enkä edes usko että tuo olisi hyvä tapa käsitellä surua, mutta silti ajatus tuntui välillä jopa järjelliseltä. En vaan voisi kirjoittaa kirjettä vaan saisin jopa vastauksen! Mutta koska mummini ei kirjoittanut sähköposteja, tai videochattaillut, ei Samin koodista, mikäli sellainen löytyisi jostakin, ole minulle mitään apua.
Kirjan tarina ei ole ruusuilla tanssimista ja loppuviimeksi ohjelma sekoittaa aika monen ihmisen elämän. Ehkäpä ne muistot kuitenkin ovat riittäviä? Ja ehkä jotkut asiat todellakin on hyvä viedä mukanansa hautaan? Ainakaan sellaiset joita ei edes ole tapahtunut muualla kuin tietokoneen luomassa omassa ykkös-nolla-mielikuvitus-maailmassa.
Jos kirjan tehtävä on herättää ajatuksia, niin tämä onnisitui siinä. Ja sehän tekee kirjasta hyvän, että pistää aivokopan toimimaan. Joten voisin kuvitella että lainaan toisenkin Frankel'in jos vastaan sattuu tulemaan, tietoisesti tuskin hänen kirjojaan lähden etsimään.
 |
| Kuva Adlibris |
.JPG)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti