Olen pyrkinyt manaamaan tällä aavetarinalla esiin erään aatteen hengen,
joka ei saa suututtaa lukijoitani
sen enempää itseensä, toisiinsa, jouluun kuin minuunkaan.

Kummitelkoon se lempeästi heidän kotonaan,
älköön kukaan sitä karkottako.


Uskollinen ystävänne ja palvelijanne,

C.D.


Joulukuussa 1843.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Adrenaliinia virtaa suonissa

11 v. sitten kävin Puolarmetsässä kiukuttelemassa.

Huomasin niskakarvojeni nousevan kun tänään kävelin ovista sisälle. Joten asenteeni oli varmaan väärä, mutta ei kyllä tämä päivä tilannetta parantanut.

Vahtimestaria ei ollut infokopissa kun tulimme. Roikuin kopin edessä kun herttainen henkilökuntaan kuuluva, kotiin lähdössä ollut ulkovaatteista päätellen, mieshenkilö kysyi voisiko auttaa. Mies avasi kopin ja kävi kurkkimassa listat: potilasta ei löydy. "Jos on tänään tullut ei ole listoilla. Vanhako hän on? ... Sitten on varmaan neljännessä kerroksessa, mene sinne kysymään, viivaa pitkin..." Kun kävelin kohti hissejä kuulin kun takanani joku kysyi onko mies vahtimestari. Iloinen ääni vastasi ettei ole, mutta auttaa mielellään jos voi. Päivän ainut positiivinen kokemus poistui sen jälkeen oletusarvoisesti rakennuksesta.

Jahas, hissillä neljänteen jossa "akvaariohuone" täynnä hoitohenkilökuntaa, varmaan joku palaveri meneillään. Käytävillä ei ketään, pari huonomuistista sentään tuli vastaan. Kun vihdoinkin yksi tuli kopista kysymään miksi roikun hissialuassa, sain tietää ettei heille ole ketään tullut. Jaha? Menenkö hissillä joka kerrokseen kysymään?. "Ei, voin katsoa koneelta" Kun olin 3 kertaa kertonut potilaan nimen sain tiedon: Ei löydy, ei ole tässä rakennuksessa." ON! Mies on itse soittanut ja kertonut että siirto on ohi ja hän on paikan päällä. Joten hän on talossa. "Ja, no sitten ei ole varmaan kirjattu sisään, en voi auttaa. Kannattaa tulla joku toinen päivä"

Ehkä kyseinen täti tulee joka päivä työpaikalleen, mutta minulla ei ole mahdollisuutta ajella päivittäin kyselemään ihmisen perään joka on talossa! Tunsin jo miten hiki nousi otsaani, mitä ihmettä he olivat tällä kertaa onnistuneet tekemään? Ja missä potilas oikein on?

Puhelimeni ei tietenkään suostunut toimimaan, joten hissillä takaisin alakertaan ja ulos pihalle sateeseen. Siellä sentään pikkuneidin känny sai yhteyden, saimme tiedon millä osastolla etsimämme henkilö on. Sen verran puhelu pätki etten saanut huoneen numerosta selvää.

Eikun takaisin hissiin, joka ei suostunut menemään kyseiseen kerrokseen. Painoin nappia, valo ei syttynyt ja odottelimme: ei reaktiota. Menimme kerrosta alemmaksi ja kysyin käytävällä kävelleeltä hoitajalta miten pääsen kolmanteen kerrokseen. Hän ei puhunut suomea? Tai ei vaan tahtonut kertoa? Kuuloaisti hänellä kyllä toimi, sillä käänsi katseensa minuun kun puhuttelin häntä. Omasta mielestäni ihan sivistyneellä äänensävyllä. Vastausta ei vaan tullut.

Onneksi potilas tuli kertomaan että hissit arpovat mihin kerrokseen suostuvat menemään minäkin päivänä, mutta "laitimmainen pikkuhissi" yleensä on yhteistyökykyinen. On se hyvä että potilaat ovat avuliaita kun henkilökunta ei hallitse kieltämme. Tai mikä nyt sitten olikaan ongelmana kysymykseni kanssa.

Pääsimme kerrosta ylemmäksi "pikkuhissillä". Ei taaskaan henkilökuntaa missään. Viereisellä osastolla oli hoitaja jolta kysyin mistä voisin löytää kadonneen potilaan. "En tiedä, ei ole minun osastoni". Juu, tiedän, tämä on saman aulan viereinen käytävä, mutta kun ei sillä osastolla ole ketään. "Kysyitkö kansliasta?" No en, en tiedä missä se on. Eikä täällä ole mitään opasteita.

Kävelimme käytävää pitkin lapseni kanssa, ohitellen käytävillä pyörätuoleissa, seiniin tuijottavia vanhuksia. Löysimme lukitun kanslian ja jäin oven eteen roikkumaan. Pari hoitajaa nostivat katseensa ja sain katsekontaktin, siihen sitten heidän mielenkiintonsa loppuikin. Kysyin laitoshoitajalta (oletan että tämä henkilö oli sellainen, työtehtävistä päätellen) osaisiko kertoa onko potilas jossakin. "Kysy kansliasta, koputa ikkunaan" Yritän, olen seissyt tässä tämän lukitun lasioven takana jo 5 min, kukaan ei tule. "Juu, ei ne tule ellet koputa". No eivät tulleet koputtamallakaan. Tässä vaiheessa kilahti. Kerroin tyttärelleni mitä mieltä olen kyseisestä laitoksesta ja palvelualttiudesta. Verrattuna "isoon sairaalaan" mistä siirrettiin, jossa henkilökunta auttaa, liikkuu käytävillä ja ovet ovat auki. Silloin tämä laitoshoitaja armahti: huoneessa 4 on tänään tullut potilas, katso sieltä.

Menin katsomaan, eihän muukaan auttanut , toivoin sydämeni pohjasta etten törmäisi vanhukseen joka tahtoisi puhua vierailijan kanssa. Onneksi en, löysin etsimäni. Tunnin etsimisen jälkeen. Kannattaa asua maassa joka on kuuluisa huipputeknologiastaan!

Lähdimme alakertaan istuskelemaan ja olin jo täysoppinut hissien suhteen kun palasimme osastolle: tuo ei mene kolmoseen, vieläkään, lamppu ei nimittäin syty. Ja tuo keskimmäinen ei taida liikkua ollenkaan. Pikkuhissiin emme mahdu pyörätuolimme kanssa. Siispä lähetin sen arpahissin kaksi kertaa neljänteen ja onnistuin jo kolmannella yrittämällä saada sen ainoan kolmateen kerrokseen vievän isomman hissin tulemaan.

Sain vielä iltaraportin sairaalasta:
Iltaruoan sitten unohtivat tuoda diabeetikolle joka siirtynyt toisesta sairaalasta tänään, jäi ilman ruokaa. Ei kai ollut vieläkään kirjattu sisälle ja tuskinpa ne hoitajat siellä kopissan ymmärsivät että heillä on parikin uutta potilasta huoneessa 4, sinne kun tuli toinenkin mies. Siinä vaiheessa kun "jalaton" potilas oli saanut itsensä siirrettyä pyörätuoliin ja löydettyyään hoitajan jolta kysyä oli keittiö jo kiinni. Kutsunappi ei toiminut tai arpoi kutsun jollekin toiselle osastolle?

Sehän sitten on terveellistä. Kuulema oli saanut viiliä, joten eivät nyt ihan ensimmäisenä päivänä ainakaan aio tappaa nälkään minulle rakasta henkilöä. Kauhulla odotan huomisia uutisia...mutta kuten se toinen rakas totesi: on tuo varmaan paljon parantunut 11 vuodessa. Ai onko? En huomannut. Huonommaksi ei meno voi mennä, elleivät ala aktiivisesti lopettaa vanhuksiamme.

Olen aika monta sairaalaosastoa tässä vuosien varrella nähnyt, osa kuluneita, osa uusia, mutta aina pääsen samaan lopputulokseen: henkilökunnan asenne ratkaisee. Puolarmetsän asenne taitaa olla: istutaan piilossa kunnes työpäivä päättyy? Siihen ei uusi sairaalarakennus valitettavasti auta, siihen auttaa vain asennemuutos! On ilo olla käymässä osastolla jossa henkilökunta hymyilee ja verta ottaessa kysyy kuulumisia. Siihen ei mene sen enempää aikaa, mutta on kullan arvoinen asia sille sänkyynsä sidotulle potilaalle.

Kuva: Iltalehti

2 kommenttia:

  1. Låter så bekant, hade samma sorts "behandling" i Tavastland. En del skötare är rentav elaka. Kämpevilja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Men det är ju hemskt att det skall vara på det sättet!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...