Hyvää viittomakielen päivää!

Nappasin kirjaston Bestseller hyllystä mukaan, hetken mielijohteesta, kirjan.

Vaikka kansi onkin tylsän masentava, kirjan nimi sai minut tarttumaan siihen ja kun takakannen teksti jopa sai minut hieman kiinnostumaan, päätin että ehdin lukemaan sen iltalukemisena kahdessa viikossa, joka on "bestsellerien" laina-aika.

"Alaskan talvessa päivät eivät erotu öistä, ja kylmyys tunkeutuu kaiken läpi. Kymmenvuotias kuuro Ruby matkustaa äitinsä Yasminin kanssa rekan kyydissä Alaskan halki. He etsivät Rubyn isää, luontokuvaajaa, joka on nähty viimeksi pienessä inuiittikylässä."

Kysessä on minulle aiemmin tuntemattoman Rosamund Luptonin kirja Hiljaisuuteen hävinneet (The Quality of Silence).

Ruby on tullut Alaskaan äitinsä kanssa, tapaamaan isäänsä, joka on Alaskassa kuvaamassa paikallista luontoa. Alaskaan tullessaan he saavat tietää Matt-isän kuolleen tulipalossa, mutta kumpikaan ei suostu uskomaan että Rubyn isä olisi kuollut. Siispä he lähtevät pelastamaan Rubyn isää.

Toki koko skenaario on aivan järjetön, äiti lähtee ajamaan varastamaansa 18-pyöräistä rekkaa halki Alaskan, en jaksa uskoa että kukaan, joka ei ole kokenut rekkakuski, selviäisi edes kymmentä metriä niissä olosuhteissa olkoot ammatiltaan miten paljon astrofyysikko tahansa, mutta jos nyt pystyy hyväksymään tämän pienen outouden, pystyy ehkä myös hyväksymään sen että äiti ja tytär selviävät reilun neljänkymmenen asteen pakkasolosuhteissa ilman kokemusta siitäkään.

"Täällä on JÄÄTÄVÄN kylmä; niin kuin ilmassa olisi lasinsiruja.
Meidän englantilainen kylmyytemme on pelkkiä pulleroita lumiukkoja
ja "Jiihuu, sataa lunta" ja "Heipähei, talvi!"-kylmyyttä"

Muuten kirjan tarina on koskettava. Äiti haluaa Rubyn "käyttävän omaa ääntänsä" ja Ruby on sitä mieltä että niin hän tekeekin.

"Minun nimeni on muoto, ei ääni. Olen peukalo ja sormet, en kieli ja huulet"

Matka halki arkitsen pimeyden, lumimyrskyn keskellä, sinisten ajovalojen seuratessa heidän rekkaansa lähentää äitiä ja tytärtä. Itse asiassa tuo paha, mikä heitä seuraa, ei oikeastaan saa kovin suurta merkitystä ennen loppuhuipennusta, se vaan pakottaa heitä jatkaamaan matkaansa eteenpäin, kaikilla tasoilla.

Tapa millä Lupton antaa kertojiensa kuvailla ympäröivää maailmaansa on uskomattoman kaunista. Täytyy sanoa että vaikka kirja luokiteltiin trilleriksi, minusta tämä on kaunis tarina perheestä, ongelmineen ja siitä miten ongelmat ovat ratkaistavissa, kunhan ottaa aikaa, pysähtyy ja oikeasti kuuntelee toista. Vaikka toinen olisi aivan hiljaa. 

"Yasmin oli ketonut hänelle, että valo ei tosiasiassa ole sinistä,
vaan aistimuksen aiheuttama Purkinje-ilmiö, virhe ihmissilmässä.
Ja Matt oli silloin ajatellut, että näinhän kaikki muukin suodattuu meille
omien virheidemme läpi, ja joskus juuri se tekee asioista vielä kauniimpia"

Luin tämän kirjan jo vähän aikaa sitten, mutta päätin säästää postauksen tälle päivälle, sillä tänään vietetään Viittomakielen päivää. 

2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Aika monessakin, enkä ihmettele. Esimerkiksi täällä

4. Kirja lisää hyvinvointiasi
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
6. Kirjassa on monta kertojaa

On, vaikka Ruby onkin pääkertoja

14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella

20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilöKaipa kuurous luokitellaan jonkinasteiseksi vammaksi. Sana jota muuten inhoan.
21. Sankaritarina

Omalla tavallaan, enhdottomasti!

23. Käännöskirja
24. Kirjassa selvitetään rikos

29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia

Viittomakieli! Olisin todella halunut opiskella sitä. Nykyään lukio, jota aikoinaan mietin, tarjoaisi viittomakielen opetusta. Ei minun aikanani. Kun vielä tajusin, että viittomakieli ei ole yhtenäinen kieli, suomessakin lienee ainakin kolme eri viittomakieltä (suomi, ruotsi ja saame) sai opiskelu jäädä, kun ei kielelle ollut tarvetta.