Tartuin haasteeseen

Haaste: Minä 19-vuotiaana

Mietin kauan uskallanko vastata Pauskan blogikirjoitukseen. En ollut niinkään varma haluanko muistella menneitä tai kertoa itsestäni. Tosin 19-vuotias minäni muistuttaa vain hämärästi nykyistä minua. Ja koska Pauskan tekstiä oli hauska lukea niin pitihän minun kommentoida. Tässä sitä nyt sitten ollaan: muistelemassa menneitä!

Haasteen ideana siis on kertoa itsestään sen ikäisenä kuin haasteen antaja päättää. Yritetään nyt sitten.

Kun olin 19

Asuin 

Asuin alkuvuodesta vielä kotona vanhempieni yläkerrassa, omassa teinihuoneessani. Pääsin kuitenkin sinä vuonna opiskelemaan Åbo Akademihin biologiaa, joten muutin Kerttulinkadulle vanhaan pääkaupunkiin. Ensimmäinen oma kotini oli yksiö keittokomerolla. Rakastuin asuntoon ensisilmäyksellä. Keittiökomeron liuko-oven takana oli seinämaalaus Aatmin luomisesta. Kunnon fresko! Asunnon omistajan poika oli taiteillut seinämaalauksia useampiakin asuntoon. Makuualkoovissa oli puolialaston nainen maalattu seinään. Hänen silmänsä olivat kammottavat minusta, inhosin niitä kun ne iltaisin mulkoilivat minua. Sen maalauksen olisin ilomielin peittänyt, mutta seiniin ei saanut tehdä reikiä. Eikä niitä saanut maalata, sattuneesta syystä. Vessassa oli kylpyamme jonka yläpuolella komeili seinämaalaus. Muistelisin että se oli "Viimeinen ehtoollinen" mutta uskokaa tai älkää, varhaisdementia on iskenyt. Tiedän tasantarkkaan missä valokuva-albumissa kuva tuosta olisi, mutta missäköhän se albumi on? Mutta oli se "Viimeinen ehtoollinen" väitän näin. 

Olin

Oletusarvoisesti kovin onnellinen ja huoleton. Ja ehdottomasti rakastunut! Painoa oli noin puolet nykyisestä, hiukset olivat pidemmät ja vaaleammat. Ensimmäisen puolikkaan tuosta ikävuodestani olin reipas veronmaksaja, väänsin wienerleipiä ym herkkuja aamu viidestä ja keräsin pisteitä EKK:n sisäänpääsykokeisiin. Loppuvuodesta sitten opiskelin Turussa. Ja nostin opintotukea.

Tärkeintä elämässä oli

Tavata silloista poikaystävääni mahdollisimman usein. Käytiin aivan uskomattoman paljon elokuvissa, jossakin vaiheessa olimme nähneet kaikki elokuvissa sillä hetkellä pyörineet elokuvat. Pääkaupunkiseudulla se on aikamoinen saavutus, väittäisin. Taustalla pyöri kuitenkin se haastavin toiveeni: pääsykokeisiin osallistuminen vielä (viimeisen) kerran. 

Työskentelin

Puolet ajasta leipomossa. Se oli aivan erilaista kuin mihin olin tottunut. Aikaiset aamut ja vapaat iltapäivät. Kesätöissä olin sitten Raha-automaattiyhdistyksellä. Se taas oli siistiä konttorityötä, kun taas leipomossa kädet "likaantuivat" ja työ oli liukuhihnatyylistä. Mutta yllättävän vaihtelevaa siitä huolimatta. En ole yhtenäkään jouluna tehnyt niin paljon pipareita kuin sinä vuonna. Ja opin myös rypyttämään karjalanpiirakoita siellä. Antoisa kokemus.

Halusin

Päästä opiskelemaan sinne "ainoaan oikeaan paikkaan". Lapsuudenhaave oli vielä toteutumatta enkä ollut vielä luopunut kolmevuotiaan minäni haavesta. Tosin 19-vuotias minäni päätti että kolmas kerta toden sanoo, ellei onnistu niin saapi olla. Onnistuihan se. Kaksikymppinen minä toteutti toiveeni. 

 Pelkäsin

En kai minä suoranaisesti mitään pelännyt? Tervettä itsesuojeluvaistoa toki oli, mutta en minä sitä peloksi kutsuisi. Enitsen ehkä stressasin etten koskaan pääsisi opiskelemaan sinne oikeaan paikkaan. Kieltäydyin kuitenkin mittimästä mikä olisi erikoistumisalani ÅAssa, päätin "katsoa" vielä kerran.  

Nyt olen huomattavasti vanhempi!

Asun

Sen samaisen mieshenkilön, eli aviomieheni, kanssa noin 10 kilometriä teinihuoneestani länteen. Jätin siis parikymppisenä Turun taakseni ja palasin pääkaupunkiseudulle opiskelemaan. Nykyinen asuntomme on kaksikerroksinen, mutta "oma huoneeni" on alakerrassa. 

Olen

Edelleenkin pääsääntöisesti onnellinen. Huoleton ei ehkä ole sana joka kuvaa nykyminääni, kahden lapsen äitinä sitä tulee stressattua aika paljon mitä kummallisimpia asioita. Ja kohta olen taas opsikelija. 19 minäni voisi ehkä antaa vinkkejä?

Tärkeintä elämässä on

Perhe! 

Työskentelen

Noin sadan kilometrin päässä kotoota. 

Haluan

Haluan että lapsistani kasvaa onnellisia, yhteiskuntakelpoisia aikuisia. Tietysti haluan että perheenjäsenet pysyvät terveinä ja onnellisiakin saisivat olla. Ja jos tätä kautta toiveet toteutuvat: kyllä sellainen iso lottovoitto varmaan kanssa olisi kiva. Ehkä.

Pelkään

Perheeni puolesta, luonnollisesti. Mutta yleensä olen sitä mieltä ettei pelkääminen juurikaan auta,
mielummin yritän vaikuttaa tilanteeseen niin ettei tarvitsisi pelätä. Tosin on asioita joiden edessä on aika avuton. Ja se on pelottavaa!

Pysyinhän minä tähän!

Haaste! Jos kommentoit, annan sinullekin oman iän jota voit muistella. 

Uskallatko leikkiä kanssani?

Kotikaupunkiani