Olen pyrkinyt manaamaan tällä aavetarinalla esiin erään aatteen hengen,
joka ei saa suututtaa lukijoitani
sen enempää itseensä, toisiinsa, jouluun kuin minuunkaan.

Kummitelkoon se lempeästi heidän kotonaan,
älköön kukaan sitä karkottako.


Uskollinen ystävänne ja palvelijanne,

C.D.


Joulukuussa 1843.

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Välkommen till Kökar


Tänäkään kesänä ei oikein yhteistä loma-aikaa siunaantunut.

Päätimme kuitenkin käyttää puolet yhteisestä lomasta kiertämällä Ahvenanmaata. Luonnollisesti geokätköillen, enhän minä miestäni muuten olisi saanut liikkeelle.



Koska herra on jo pääsaaressa käynyt, keskityimme nyt pienempiin saariin. Lähdimme liikkeelle Korpoosta, Galtbysta, lossilla Kökarin saarelle. 



Koirat eivät olleet tervetulleita lossin yläkannelle vaan istuin 2,5 tuntia tuijotellen ruskeaa seinää, ihaillen samalla 70-luvun punaisten laivojen, ne olivat todella hienoja silloin, pyöreitä pöytiä. Varsinainen nostalgiapläjäys. Hyvä puoli tuossa tunkkaisessa tilassa oli, että saimme olla siellä ihan yksin. Koirat siis ottivat haltuunsa koko tilan. Toki olisin mielelläni ihaillut maisemia, mutta koska koirille ei ollut häkkejä mukana ei oikein ollut vaihtoehtoja.



Autokannella pari Volvoa päätti näyttää miten varashälyttimet kiljuvat, sekin oli varsin nostalgista, joskin suhteellisen ärsyttävää. Kun lossi hieman kallistui alkoi volvojen urut soida. Täytyy sanoa ettei ole sitä V 40:stä ikävä, joka aikansa kuluksi kiljui milloin missäkin. Hieman eroahdistunut yksilö oli se auto. Alkoi muuten ahdistaa kanssa paria merkkihuoltamoa tämä silloisen autoni ominaisuus, sen verran otin kierroksia kun auto alkoi kesken ajon, moottoritiellä, kiljua. Aja nyt siinä sitten.

Kökariin päästyämme sain ajaa kokonaista 50 metriä, lossi oli sen verran ahdas, ettei kuski mahtunut ovesta ulos ja olin istahtanut autoon ensimmäisenä, joten kömmin sitten ratin taakse, olihan hän kömpinyt autosta ulos. Ensimmäinen purkki siis odotti ihan rannassa, joten pitihän se hakea. Siirryinkin sitten suosiolla kartturin penkille, keskittyen kauhukahvassa roikkumiseen, sen verran vauhdikasta menoa oli seuraavalle purkille, vaikka kyllä nopeusrajoituksia näköjään toteltiin. 



Kävelin hetken Kökarin kirkon hautausmaalla ihaillen ympäristöä. Kirkon kellontornin tervantuoksu oli vallan hurmaava. Kaikille aisteille jotakin ihmeteltävää, kun lokit kirkuivat taustalla.

Ystävä haastoi itsensä näkemään kauneuden ympärillään, joten keskityin sitten näkemiseen. Samalla mietin elämän kiertokulkua, miten kaikki kaunis joskus lakastuu, varsinkin kun kirvat selvästi olivat vallanneet tämänkin ruusun. Mutta kaunis tuo kuitenkin oli, ilta-auringon tehdessä varjoja kirkon seinään.



Vaipuvat ne miespolvetkin unholaan, joten mitä minä yhtä ruusua suremaan. Vanhat ristit olivat siirtyneet hautausmaan reunalle ja sinne ne näyttivät pikkuhiljaa katoavan. Haikeaa jotenkin.


Mitäköhän näidenkin ihmisten elämä on ollut, mitä he ovat surreet, mistä iloinneet, minkälaista elämä tällä saarella on 1800-luvulla ollut? Ja miksi nämä ristit on siirretty nojaamaan aitaan? Kauniitahan ne toki ovat, mutta tuskinpa kukaan tämänkään puuristin alla enää lepää.



Mutta kaiken haikeuden keskellä nousi kyllä hymykin huulille: aina pitää löytyä joku vastarannan kiiski.
En ole tällaiseen tapaan aiemmin törmännyt. Hautakivi oli ”käännetty”, toisella puolella uudet tiedot ja uudet nimet. Elämän kiertokulkua tämäkin? 


No, arvaatte varmaan, oli täällä geokätkökin. Se jäi minulta näkemättä, minusta hautausmaa oli paljon mielenkiintoisempi. Vanhat hautausmaat ovat jotenkin kiehtovia. Tosin niihin pitäisi saada opastettu kierros. 

Jatkoimme matkaamme vanhalle kirkkotielle. 



Mielenkiintoista, miten tuohon maastoon on se paras reitti aikoinaan syntynyt. Toki uskon että se on ollut se luonnollisin tie, aikana ennen maansiirtolaitteita, mutta kylä on talvella ollut aikamoista talloa kirkolle kallioiden yli. Elämä on taatusti karuilla saarilla ollut ajoittain hyvinkin kovaa. Väistämättä tässä tuli ajatelleeksi Ulla-Leena Lundbergin kirjaa Is (Jää), ellette ole lukeneet, suosittelen lämpimästi.


Herran ja minun suhtautuminen ympäröivään luontoon oli kyllä hieman erilainen. Siinä missä minä ihailin ympäristöä ja hätistelin hyttysiä, hän keskittyi navigointiin, merkitty polku kun ei ollut riittävän kiinnostava. Onneksi toinen meistä piti silmänsä auki, tuo oksa olisi voinut tehdä pienen jäljen otsaan muuten. 


Jossakin vaiheessa herra siirtyi maastoon ja minä jatkoin matkaani koirien kanssa. Kummallista kyllä, koin jossakin vaiheessa outoa tarvetta heittäytyä makuulleni, ehkäpä syynä on kotoisammat sammalpedit, täällä olisi kyllä saanut olla jonkinasteinen aloitteleva fakiiri, jos tuonne halusi mennä. 



Kesken sesongin ei ollut ihan helppoa löytää majoituspaikkaa lyhyellä varoitusajalla, varsinkin kun kaksi perheen viidestä koirasta oli matkassa mukana, mutta päädyimme mökkiin Klobbars Gästhem & Stugor alueelle. Mökki oli siisti, viidelle hengelle mitoitettu, omat lakanat piti olla mukana. Ei ongelmaa, koska liikuimme autolla. Sauna, suihku ja WC:t, olisi puu-ceekin ollut tarjolla, yhteiset muiden mökkiläisten kanssa. Sauna ja suihkut käytettävissä lisäkorvausta vastaan. Mökissä oli sähköt, mutta veden joutui kantamaan. Tosin lähin vesipiste oli hetki mökin ulkopuolella, joten ei kovinkaan haastava tehtävä. 

Päivän ajaminen Ahvenanmaan punaisilla hiekkateillä oli saanut auton ja koiran muuttumaan samansävyisiksi. 



Kävimme nauttimassa päivällisemme Havspaviljongenissa. Ruoka oli oikein hyvää, varsinkin kun nälkä toimi mausteena. Palvelu taas hyvin hidasta, mutta ystävällistä, hymyllä saa paljon anteeksi. Päädyimme myös maistamaan paikallista siideriä, Peders Aplagårdin tuotteita. Itse tilasin omena-puolukka siiderin, suhteellisen makea, mutta ihan kiva virvoitusjuoma (0,5 alk%), mieheni taas maistoi tavallista omenasiideriä, jonka tuomitsi mauttomaksi.


Pitihän sitten tämäkin "löytö" kuitata löydetyksi, onhan tämä, taas kerran, geokätköilyreissu.



Illalla kävimme vielä etsimässä saaren ainoan multikätkön. Jos kätkökuvauksessa kerrotaan että on varauduttava pitempään välimatkaan, kannattaisi uskoa. Minulta jäi hakematta koska alkoi jo väsyttää. Kuski vei minut parin purkin kautta mökille, ehdin mm. ihailemaan noita omenatarhoja joiden tuotteita olin jo maistellut. Alueella on kuulemma 1200 omenapuuta, mikä minusta on valtava määrä, todellisuudessa ei kovinkaan suuri omenafarmi, ainakaan omistajiensa mukaan. Niin tai näin, Suomen eteläisin omanaviljely tämä kuitenkin on.


Matka jatkuu tänään Sottungan kautta Föglöhön. Nähtäväksi jää saanko ihailla mitään muuta kuin purkkeja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...