Tänäkään kesänä ei oikein yhteistä loma-aikaa siunaantunut.
Päätimme kuitenkin käyttää puolet yhteisestä lomasta
kiertämällä Ahvenanmaata. Luonnollisesti geokätköillen, enhän minä miestäni
muuten olisi saanut liikkeelle.
Koska herra on jo pääsaaressa käynyt,
keskityimme nyt pienempiin saariin. Lähdimme liikkeelle Korpoosta, Galtbysta,
lossilla Kökarin saarelle.
Koirat eivät olleet tervetulleita lossin yläkannelle
vaan istuin 2,5 tuntia tuijotellen ruskeaa seinää, ihaillen samalla 70-luvun
punaisten laivojen, ne olivat todella hienoja silloin, pyöreitä pöytiä.
Varsinainen nostalgiapläjäys. Hyvä puoli tuossa tunkkaisessa tilassa oli, että
saimme olla siellä ihan yksin. Koirat siis ottivat haltuunsa koko tilan. Toki
olisin mielelläni ihaillut maisemia, mutta koska koirille ei ollut häkkejä
mukana ei oikein ollut vaihtoehtoja.
Autokannella pari Volvoa päätti näyttää miten
varashälyttimet kiljuvat, sekin oli varsin nostalgista, joskin suhteellisen
ärsyttävää. Kun lossi hieman kallistui alkoi volvojen urut soida. Täytyy sanoa
ettei ole sitä V 40:stä ikävä, joka aikansa kuluksi kiljui milloin missäkin.
Hieman eroahdistunut yksilö oli se auto. Alkoi muuten ahdistaa kanssa paria merkkihuoltamoa
tämä silloisen autoni ominaisuus, sen verran otin kierroksia kun auto alkoi
kesken ajon, moottoritiellä, kiljua. Aja nyt siinä sitten.
Kökariin päästyämme sain ajaa kokonaista 50 metriä, lossi
oli sen verran ahdas, ettei kuski mahtunut ovesta ulos ja olin istahtanut
autoon ensimmäisenä, joten kömmin sitten ratin taakse, olihan hän kömpinyt autosta ulos. Ensimmäinen purkki siis
odotti ihan rannassa, joten pitihän se hakea. Siirryinkin sitten suosiolla
kartturin penkille, keskittyen kauhukahvassa roikkumiseen, sen verran vauhdikasta
menoa oli seuraavalle purkille, vaikka kyllä nopeusrajoituksia näköjään toteltiin.
Kävelin hetken Kökarin kirkon hautausmaalla ihaillen
ympäristöä. Kirkon kellontornin tervantuoksu oli
vallan hurmaava. Kaikille aisteille jotakin ihmeteltävää, kun lokit kirkuivat
taustalla.
Ystävä haastoi itsensä näkemään kauneuden ympärillään, joten
keskityin sitten näkemiseen. Samalla mietin elämän kiertokulkua, miten kaikki
kaunis joskus lakastuu, varsinkin kun kirvat selvästi olivat vallanneet
tämänkin ruusun. Mutta kaunis tuo kuitenkin oli, ilta-auringon tehdessä varjoja kirkon seinään.
Vaipuvat ne miespolvetkin unholaan, joten mitä minä yhtä ruusua suremaan. Vanhat ristit olivat
siirtyneet hautausmaan reunalle ja sinne ne näyttivät pikkuhiljaa katoavan.
Haikeaa jotenkin.
Mitäköhän näidenkin ihmisten elämä on ollut, mitä he ovat surreet, mistä iloinneet, minkälaista elämä tällä saarella on 1800-luvulla ollut? Ja miksi nämä ristit on siirretty nojaamaan aitaan? Kauniitahan ne toki ovat, mutta tuskinpa kukaan tämänkään puuristin alla enää lepää.
Mutta kaiken haikeuden keskellä nousi kyllä hymykin
huulille: aina pitää löytyä joku vastarannan kiiski.
En ole tällaiseen tapaan aiemmin törmännyt. Hautakivi oli
”käännetty”, toisella puolella uudet tiedot ja uudet nimet. Elämän kiertokulkua
tämäkin?
No, arvaatte varmaan, oli täällä geokätkökin. Se jäi minulta
näkemättä, minusta hautausmaa oli paljon mielenkiintoisempi.
Jatkoimme matkaamme vanhalle kirkkotielle.
Mielenkiintoista,
miten tuohon maastoon on se paras reitti aikoinaan syntynyt. Toki uskon että se
on ollut se luonnollisin tie, aikana ennen maansiirtolaitteita, mutta kylä on
talvella ollut aikamoista talloa kirkolle kallioiden yli. Elämä on taatusti
karuilla saarilla ollut ajoittain hyvinkin kovaa. Väistämättä tässä tuli
ajatelleeksi Ulla-Leena Lundbergin kirjaa Is (Jää), ellette ole lukeneet,
suosittelen lämpimästi.
Herran ja minun suhtautuminen ympäröivään luontoon oli kyllä hieman erilainen. Siinä missä minä ihailin ympäristöä ja hätistelin hyttysiä, hän keskittyi navigointiin, merkitty polku kun ei ollut riittävän kiinnostava. Onneksi toinen meistä piti silmänsä auki, tuo oksa olisi voinut tehdä pienen jäljen otsaan muuten.
Jossakin vaiheessa herra siirtyi maastoon ja minä jatkoin matkaani koirien kanssa. Kummallista kyllä, koin jossakin vaiheessa outoa tarvetta heittäytyä makuulleni, ehkäpä syynä on kotoisammat sammalpedit, täällä olisi kyllä saanut olla jonkinasteinen aloitteleva fakiiri, jos tuonne halusi mennä.
Kesken sesongin ei
ollut ihan helppoa löytää majoituspaikkaa lyhyellä varoitusajalla, varsinkin
kun kaksi perheen viidestä koirasta oli matkassa mukana, mutta päädyimme
mökkiin Klobbars Gästhem & Stugor alueelle. Mökki oli siisti, viidelle
hengelle mitoitettu, omat lakanat piti olla mukana. Ei ongelmaa, koska liikuimme
autolla. Sauna, suihku ja WC:t, olisi puu-ceekin ollut tarjolla, yhteiset muiden mökkiläisten kanssa. Sauna ja suihkut käytettävissä lisäkorvausta vastaan. Mökissä oli sähköt, mutta veden joutui kantamaan. Tosin lähin vesipiste oli hetki mökin ulkopuolella, joten ei kovinkaan haastava tehtävä.
Päivän ajaminen Ahvenanmaan punaisilla hiekkateillä oli saanut auton ja koiran muuttumaan samansävyisiksi.
Kävimme nauttimassa päivällisemme Havspaviljongenissa. Ruoka
oli oikein hyvää, varsinkin kun nälkä toimi mausteena. Palvelu taas hyvin
hidasta, mutta ystävällistä, hymyllä saa paljon anteeksi. Päädyimme myös
maistamaan paikallista siideriä, Peders Aplagårdin tuotteita. Itse tilasin
omena-puolukka siiderin, suhteellisen makea, mutta ihan kiva virvoitusjuoma
(0,5 alk%), mieheni taas maistoi tavallista omenasiideriä, jonka tuomitsi
mauttomaksi.
Pitihän sitten tämäkin "löytö" kuitata löydetyksi, onhan tämä, taas kerran, geokätköilyreissu.
Illalla kävimme vielä etsimässä saaren ainoan multikätkön.
Jos kätkökuvauksessa kerrotaan että on varauduttava pitempään välimatkaan,
kannattaisi uskoa. Minulta jäi hakematta koska alkoi jo väsyttää. Kuski vei
minut parin purkin kautta mökille, ehdin mm. ihailemaan noita omenatarhoja
joiden tuotteita olin jo maistellut. Alueella on kuulemma 1200 omenapuuta, mikä
minusta on valtava määrä, todellisuudessa ei kovinkaan suuri omenafarmi, ainakaan omistajiensa mukaan.
Niin tai näin, Suomen eteläisin omanaviljely tämä kuitenkin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti