Olen pyrkinyt manaamaan tällä aavetarinalla esiin erään aatteen hengen,
joka ei saa suututtaa lukijoitani
sen enempää itseensä, toisiinsa, jouluun kuin minuunkaan.

Kummitelkoon se lempeästi heidän kotonaan,
älköön kukaan sitä karkottako.


Uskollinen ystävänne ja palvelijanne,

C.D.


Joulukuussa 1843.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Nuorennusta ja luopumista

Ei niitä vihreitä vaan kaupassa ole.

Päädyin sitten kaksiväriseen paavalinkukkaan, kun en osannut olla ilman uutta kukkastakaan. Samalla sitten päätin istuttaa uuteen multaan nuo entisetkin lehtikasat. Minulla ei ole aavistustakaan miten noita kuuluu nuorentaa, mutta kun useilla oli jo pitkähkö "runko" päätin ottaa sakset käyttöön. Katostaan nyt suostuvatko tekemään uudet juuret itselleen. Ainakin näyttävät juuri tällä hetkellä paljon terveimmältä. Minusta kun paavalinkukalla ei kuulu olla runkoa ja lehtitupsua latvassa. Männyssä tuo piirre toki on äärettömän kaunista ja jopa toivottavaa, paavalinkukassa ei. Joten Fiskarsit siis puhuivat.

Yksi joka ei oikein suostunut nuorentumaan oli kuusemme. Tänään oli sitten se surullinen päivä että lattialta löytyi havuja. Siihen päättyi joulu sisätiloissa, koska nuo hieman järeämmät Fiskarsit tulivat sisälle ja ilkeä mieheni napsi kuusen oksat poikki. Nyt tuo olohuoneen nurkka on todella tyhjän oloinen. Ja kirjahyllyn pölyt näkyvät aivan järjettömän hyvin. Pitää varmaan ryhtyä hommiin. Saanpahan samalla sitten siirrettyä viinilasit takaisin lasikaappiin, ne ovat olleet evakossa keittiönkaapissa kun kuusi esti pääsyn kaappiin. Ei ihme että rakastan tuota joulupuuta: en voi pyyhkiä pölyjä hyllyiltä enkä siivota kaappeja.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...