Olen pyrkinyt manaamaan tällä aavetarinalla esiin erään aatteen hengen,
joka ei saa suututtaa lukijoitani
sen enempää itseensä, toisiinsa, jouluun kuin minuunkaan.

Kummitelkoon se lempeästi heidän kotonaan,
älköön kukaan sitä karkottako.


Uskollinen ystävänne ja palvelijanne,

C.D.


Joulukuussa 1843.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Kevättä ilmassa


Ulkona on aivan loistava sää!

Linnut laulavat siihen malliin että kuulosuojaimista olisi varmaan jo apua? Yllättävän hyvin nuo siivekkäät osaavat piiloutua lehdettömien oksien sekaan, en onnistunut näkemään läheskään yhtä monta lajia kun kuvittelin erottavani lauluja. Tosin, tunnistan vaan undulaatin ja harakan, ehkä myös variksen, joten eipä tuo lajimääritys olisi varmaankaan muutenkaan onnistunut? Talitiaisen näin, siitä nyt olen ihan varma, vaikka tietysti voisin sekoittaa sen sinitiaiseen. Kuvasta kuitenkin varmistin asian, ainut lintu joka tarttui muistikortillekin. Kuvittelen myös nähneeni punatulkun, aika iso se tosin oli. Hyvin syönyt? En nyt keksi mikä muukaan punavatsainen se olisi ollut. Mahdollisesti kuusessa pomppi myös närhi. Siitä nyt en kuitenkaan ole ollenkaan varma. Yhtä hyvin se olisi voinut olla valepukuinen neitokakadu. Tai joku ihan muu. Kevät nyt joka tapauksessa tekee tuloaan, lintujen ääntelystä päätellen.

Eräs ihan toinenkin keväänmerkki tuolla ulkona on. Sen lämmittävän auringon lisäksi. Nuo hennon vaaleanpunaiset, untuvaisen kisumisut ovat hereillä. Pajunkissat ovat tulleet. Pajut siis kukkivat. Nyt pitäisi mennä tulppaaneja ostamaan ja pistää pajunoksia niiden kanssa maljakkoon. Ihanan kaunista. Kunnes pajut ovat kunnolla auki ja levittävät kellertävää siitepölyään koko pöydälle. En tiedä kuitenkaan olenko nyt niin haltioissani noista pajuista. Se kun tarkoittaa että kohta myös nuo luikertelijat heräävät henkiin. Ja örkit. Yök. En ollenkaan kaipaa punkkeja. Ne ovat minusta oikeasti vuosituhannen turhake. Varmasti niilläkin on joku valtavan merkittävä paikka ravinotketjussa, voisiko joku kertoa sen minullekin, niin ehkä oppisin jollakin tasolla arvostamaan noita äklötyksiä.  

Turhakkeesta tulikin mieleeni. Tuossa metsäpolun varressa on uusi, isohko talo jonka pihassa seisoo uudehko, iso auto. Pääkaupunkimaiseen tapaan pihaa ei hurjasti ole, sen verran että se auto mahtuu siihen ja ohi pääsee likaamatta takkiansa. Talon herra (vai lieneekö sitten ollut talonmies?) oli pihalla lumilinkonsa kanssa! Eilen tuli noin ½ cm pakkaslunta ja johan pörrättiin koneella lunta ympäriinsä. Onneksi olin pistänyt päälleni kirkkaanpunaisen takkini. Vaikka lumesta tykkään en todellakaan tahdo saada sitä lumilingon avulla niskaani. Tuo metsäpolku kun kulkee ihan heidän talonsa ohi ja se linko viskaa lumet sinne polulle. Luulisi että tuon kokoisen pihan voisi kolatakin, mutta mistä minä tiedän. Ja onhan se kivaa että naapurit kuulevat että ollaan lumitöissä. Äänisaastetta ainakin tulee ihan kiitettävästi tuosta masiinasta.

Pajunkissat sen sijaan kyllä nostattivat pienen hymyn huulilleni. Vaikka rakastankin talvea, niin kyllä nuo keväänmerkitkin ovat ihania. Ja kaipa ainaiseen talveenkin kyllästyisi? Vuodenajat ovat oikeasti rikkaus. Ja vielä voin nauttia talvesta! Nuo pajunkissat toivat muuten mieleeni Karin Boyen runon. Hieman kielikylpyä taas vaihteeksi. 

Ja visst gör det ont

Ja visst gör det ont när knoppar brister.
Varför skulle annars våren tveka?
Varför skulle all vår heta längtan  
bindas i det frusna bitterbleka?
Höljet var ju knoppen hela vintern.
Vad är det för nytt, som tär och spränger?
Ja visst gör det ont när knoppar brister,
ont för det som växer
                              och det som stänger.
Karin Boye

Koko runo luettavissa täällä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...