Yksi lempikirjoistani oli Valittujen Palojen Suuri Satukirja. Ja sieltä Lumineito. Valitettavasti se ei ollut isin lempisatuja, mutta sain minä kuulla sen riittävän usein. Niin usein että osasin sen ulkoa.
Näin aikuisena, ja ennen kaikkea äitinä, voin ehkä ymmärtää miksi isäni ei pitänyt sadusta. Tai jos ihan rehellisiä ollaan: ymmärsin sen kun luin Eowyn Iveyn Lumilapsi (Snow Child) kirjaa.
Lumilapsi kertoo Mabelista ja Jackista jotka pakenevat lapsettomuuttaan ja tuskaansa Alaskan erämaihin. Valitettavasti kova elämä erämaassa ei ainakaan lähennä paria, päinvastoin. Mabel suree kymmenen vuotta sitten kuolleena syntynyttä lastaan ja Jack yrittää saada karun maan tuottamaan ruokaa.
Kun ensilumi laskeutuu maahan, Mabel ja Jack rakentavat, hetken mielijohteesta, lumesta lapsen pihallensa. Seuraavana aamuna lumilapsi on kadonnut, mutta tilalle ilmestyy metsänreunaan pieni tyttö. Ainakin Mabelin mielestä lumilapsen tilalle on ilmestynyt tyttö. Hänenkin isänsä on nimittäin lukenut Lumineito satua Mabelille pienenä.
Satumaista ja mahdotonta, mutta Mabel tiesi sen olevan totta -
hän ja Jack olivat muovanneet tytön lumesta ja koivunoksista ja huurteisesta metsänheinästä.
Totuus sai hänet kunnioituksen valtaan.
Lapsi ei ollut pelkästään ihme, vaan heidän luomuksensa.
Elämää ei luoda ja noin vain hylätä korpeen.
hän ja Jack olivat muovanneet tytön lumesta ja koivunoksista ja huurteisesta metsänheinästä.
Totuus sai hänet kunnioituksen valtaan.
Lapsi ei ollut pelkästään ihme, vaan heidän luomuksensa.
Elämää ei luoda ja noin vain hylätä korpeen.
Alaskan luontoa kuvataan kirjassa runsassanaisesti ja kauniisti. Välillä Ivey melkein onnistuu saamaan minutkin kulkemaan Fainan ja Mabelin jalanjälissä katsellen ympärilleni...etsien heidän kanssaan lumen peittämiä, jäätyneitä karpaloita.
Ihmissuhteitakin kuvataan juuri sellaisina kun ne usein ovat: emme aina oikein ymmärrä toisiamme, vaikka kuinka tahtoisimme. Ja jotkut ihmiset tunkeutuvat elämäämme kun se tuntuu kaikkein synkimmältä, kuten Mabelin naapuri Esther joka tuo Mabelin elämään taas hieman iloa ja naurua. Vaikka Mabel ei välttämätää edes tahtoisi ystävää.
Kirja oli mukaansatempaava, varmaan osittain juurkin sen takia että se tuntu vanhalta tutulta uudessa asussa.
Toistaiseksi Lumilapsi on Eowyn ainut kirja. Kunhan toinen joskus ilmestyy uskon etsiväni sen käsiini. Lumilapsi oli muuten Pulitzer 2013 palkinnon finalisteja. Voiton vei Adam Johnsonin The Orphan Master's Son. Pitäisiköhän sekin etsiä käsiinsä?
.JPG)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti