Minkä nuorena oppii...jos oppii

Maantieto ei ollut lempiaineitani koulussa.

Biologian tunneilla olin hereillä, oli hurjan mielenkiintoista tutkia nukleiinihappojen rakennetta ja oppia miten sienet elävät symbioosissa puiden kanssa. Lintujen tunnistus oli sen sijaan aika tylsää. Eikä minua suoraan sanoen kiinnostanut Sciurus vulgariksen latinankielinen nimi. Söpöhän tuo muuten on vaikka nimi onkin hieman vulgääri.

Koulussa kuitenkin kiusattiin oppilaita, ainakin minua, sillä puolet opintovuodesta kului maantietoa opiskellessa eli nukkuessa. Onkohan tylsempää ainetta koulussa... tai no, oli, mutta viis siitä. Maantiedon tunneilla on ehkä joskus kerrottu jotakin hyödyllistäkin, suurin osa ajasta kului kuitenkin opettelemalla ulkoa Afrikan valtioita ja niiden pääkaupunkeja. Täysin turhaan, suurin osa siitä tiedosta on nykyään historian tunneille kuuluvaa aineistoa. 

Mutta joskus on ehkä mainittu tunneilla tafoneista? Minä olen siinä vaiheessa taatusti nähnyt unta jossa James Herriot pelastaa vasikat päätymästä koiranruoaksi pienillä sinisillä pillereillä! Herriot oli aikaansa edellä, nämä nykyiset, sinisyydestään tunnetut pillerit ovat käytössä myös eläinpuolella, tosin ihan eri vaivaan kuin ihmispuolella. Herriotin vasikoilla oli, teurasauton kuljettajan mukaan "keuhkojen salpaantuminen". En muista kerrotiinko mitä ne Herriotin siniset pillerit olivat, mutta eipä kovin kaukana totuudesta olisi nykypäivän oppien mukaan myöskään tuo hoito. Tosin en tiedä vasikoista mitään, pieneläimistä sentään jotakin, joten ehkäpä vasikoille ei anneta yskänlääkettä?

 Mutta takaisin tafoneihin. Mieheni on, kuten olen kertonut, hurahtanut geokätköilyyn. Kun tulimme Kolilta kotiin, pysähdyimme aika monta kertaa, milloin missäkin upeassa paikassa. 

Taipaleen vanha kanava

Yksi pysähdyspaikka oli tuttuakin tutumpi alue: jäähallin parkkipaikka. Huokaus. Olisikohan turhempaa paikkaa kätkölle? Ei sitten mitään nähtävää...luulin. Vieressä oli niin sanottu geokohde, eli jonkinlainen geologinen ilmiö josta pitäisi selvittää hieman yksityiskohtia. Tällä kertaa piti selvittää minkälaisia tafoneja oli kivessä. Siis mitä? En ole...niin, se taisi jo selvitä. Olin torkkunut sillä tunnilla. 

Jotta tafoneista pystyisi tekemään jonkinlaisia päätelmiä, pitäisi tietysti tietää mikä se sellainen tafoni oikein on. Taifuuneista olen sentään kuullut puhuttavan, mutta nyt eivät trooppiset hirmumyrskyt liittyneet asiaan. Sen sijaan siirrymme ajassa taaksepäin, toiseen luonnonilmiöön: jääkauteen. Jääkauden jättämiä jälkiä on edelleen nähtävissä lähes kaikkialla maassamme, kunhan osaa etsiä. 

"Ennen jääkautta Suomea peitti rapakalliokerros, jonka alaosassa olevien rakojen kylkiin syntyi rapautumistaskuja. Jääkaudella taskut olivat jäässä, ja jään sulaessa vesi huuhtoi taskut puhtaiksi jättäen kiviin tyhjiä koloja – tafoneita" Lähde: Suomen Luonto/Kummia koloja

Vaikka miehelläni tuo kätköily on hieman jo ryöstäytynyt käsistä, niin edelleen väitän että tämä on (olisi) hieno harrastus. Uskomattoman upeita paikkoja ja historiallisia kohteita on tullut nähtyä. Ja välillä oppii vielä tässäkin iässä uusia asioita. Kuten mikä se tafoni oikein onkaan. Ja missä kotikaupunkini mestauspaikka sijaitsi. Enkä edes tiennyt, ennen kätköilyä, että asun ihan hiidenkirnun vieressä. Muisto jääkaudelta nekin.

Hammaslääkäri tuskin kuitenkaan suosittelee?

Blossan glögiä on maistettu!

Lupasinhan maistaa tämän vuoden minttuteetä, ja lupaukset on pidettävä. Perinteen mukaisesti joimme glögiä mökillä, kun kävimme pistämässä paikan talvitelakalleen. Mukana oli viime vuoden Blossa, jota en ollut suostunut maistamaan, sekä tämä vuoden kummallisuus, jonka poimimme kyytiin Veturin Alkosta. 

Viime vuonna Blossan makumatka vei Havaijin saarelle, valkoviinipohjiasessa glögissä maistui passionhedelmä ja hibiskuksen kukka. Se oli juurikin niin kummallista kun osasin odottaa. Viime vuonna taisi joku sivusto ehdottaa että sitä nautitaan jäiden kanssa. En osaa sanoa olisinko nauttinut enemmän, makunystyrät ehkä olisivat jäätyneet ja makuaisti kadonnut. 

Mutta tänä vuonna siis glögimatka vei Marrakechiin Marokkoon. Valkoviinipohjainen tämäkin glögi oli, tuoksu heitti minut suoraan basaariin juomaan minttuteetä. Siitä onkin parikymmentä vuotta aikaa kun käväsimme mieheni ja ratsastajan kanssa Marokossa. Aika katosi, ja istuin taas ihailemassa mattoja. 

Kun pääsimme maistamaan tätä tämän vuoden kummalisuutta, äitini ja siskoni kanssa, jäin yksin pepsodent-assosiaationi kanssa. Heistä tämä minttutee oli hyvää. Minusta ainut hyvä puoli oli, että hampaita harjatessa ei tullut makukakofoniaa suuhun. 

Olin sentään jostakin asiasta samaa mieltä heidän kansaan: pullo oli ihan kaunis. Mitä ikinä Blossan väki keksikään ensi vuonna, se ei voi olla...tai itse asiassa, minun mielikuvitukseni ei riitä. Johan tuo vuosi 2019 oli pahempaa. Täytyy sanoa että kummalinen on minusta Blossan käsitys glögistä. Voisivathan he markkinoida noita ihan vaan talvisina makumatkajuomina, tyyliin kesää muistellen. Glögejä ne nyt eivät minusta vaan ole.

Kauniista pullosta ja hyvästä seurasta, joka arvosti juomaa:

Alkosta tuli muuten hankittua myös Loimun uutuus. Arvaukseni kultaisesta pullosta meni oikein, makua en onnistunut arvaamaan. Karpalo! Sen on pakko olla hyvää. Palaan varmaan vielä tähän.

Vuosikymmenten jälkeen

Isäni vei minut pikkutyttönä Kolille.

Ne maisemat taisivat syöpyä verkkokalvolleni, sillä jo vuosia olen miehelleni sanonut että tahtoisin takaisin ihailemaan maisemia. Kun muutma kuukausi sitten lähdimme ostamaan listoja olouoneeseen ja tulimme kotiin asuntoauton kanssa, tiesin heti minne lähtisimme ensimmäiselle matkallemme. Geokätköilijää ei ollut vaikeaa saada mukaan. 

Mieheni kyllä ihmetteli, miten olin ajatellut polvieni kanssa valloittaa huiput, minä taas tiesin ettei se olisi niin haastavaa kuin mieheni kuvitteli. Huippujen kierros on 1,4 kilometriä pitkä ja portaatonta reittiä käytettäessä jopa rattaat kulkevat mukana. 

Aloitimme kuitenkin ihailemalla Järnefeltin reliefiä Kolin yläpihalla. Yläpihalle pääsee muuten parkkipaikalta kiskohissillä, ellei halua kävellä portaita. 

Yläpihan hotelli ja luontokeskus eivät ole mitään erityisen kauniita rakennuksia, mutta kukapa niitä muutenkaan ehtisi katsomaan kun luonto tarjoaa tällaisia maisemia. 

Kun Järnefeltiä ympäröivät geokätköt oli etsitty, oli aika siirtyä ylös Ukko-Kolille. Ukko-Kolin huippu  on 347 m merenpinnan yläpuolella, mikä tekee siitä maamme eteläosan korkeimman kohdan. 

Valitsin portaat ylösmenomatkalle, mikä ei ehkä ollut paras mahdollinen päätös, mutta niistäkin selvittiin. Portaaton reitti on kuitenkin huomattavasti helpompi, jos polvet eivät ole ihan kunnossa. Valitsi sitten kumman reitin tahansa, se on jokaisen askeleen arvoista. 

Maisemat olivat juurikin niin huikeat kuin muistin! Ei edes sadetta enteilevä sää pystynyt latistamaan kokemusta. Sielu todellakin lepää näissä maisemissa. Seistä tuossa ihailemassa vihreää helminauhaa siniharmaassa Pielisessä saa kenet tahansa euforiseksi

Ei ehkä ihme että Eero Järnefeltin lisäksi myös lankonsa Jean Sibelius on etsinyt inspiraatiota näistä maisemista. Jopa geokätköilijä, joka yleensä jo etsii seuraavaa purkkia kun minä hengähdän, seisoi kiltisti vierelläni ja ihaili maisemia. 

Katsoipa maisemaa sitten lähempää tai kauempaa, aina oli jotakin upeaa ihailtavaa. Onkohan tämä sitten riippunaavaa vaiko luppoa? Tai sitten se vaan on tontunpartaa, niin kuin isi minulle aikoinaan opetti. "Tontut kurkkivat ja niille tuli kiire kun meinasivat paljastua. Parta jäi sitten oksaan kiinni, kun pakenivat paikalta"

Reitin haastavin kohta taisi olla tässä, eivätkä nämäkään portaat kovin haastavat olleet. 

Ukko-Kolilta jatkoimme matkaa "alas"Akka-Kolille. Matkaa huikeat 200 metriä huippujen välillä. Mutta ennen kuin pääsimme sinne saakka, piti taas ihmetellä hieman geokätköjä. 

Minua ei haitannut, ehdinpähän nauttimaan luonnosta. 

Matkan varrella oli tämä "kärrynpyörä". Melkein odotin näkeväni tonttujen juoksevan karkuun, mutta vaikka kuinka yritin tiirailla, ne olivat minun katseeltani piilossa. Tai sitten olivat jo hylänneet nuo vankkurinsa aikoja sitten. Eihän siinä ollut kuin tuo pyörä todisteena siitä että olivat joskus tuosta ajaneet. 

Akka-Kolikin oli upea. Tosin hieman enemmän vaati tasapainoilua että pääsi huipulle saakka, polkua ei tällä kertaa ollut ihan perille saakka. Lallio oli tihkusateessa jo liukas, mutta hyvin pääsimme maisemia ihailemaan 339 metriä merenpinnan yläpuolelta. 

Jääkauden vetäytyminen näkyi upeasti kallion pinnalla. 

Vaikka ei Pielistä päässytkään ihailemaan Akka-Kolilta, eivät kyllä nämäkään maisemat kylmäksi jättäneet. 

Hiljaisuuden kappeli Kolilla voittaa kyllä Iso Omenan vastaavan, vaikka en kyllä koskaan ole Iso Omenan kappelissa käynytkään, tunnustan. Mutta jos joskus poikkean siellä ja kappeli osoittautuu upeaksi, lupaan tehdä kyseisestä paikasta oman postauksen tänne. 

Olisi tuolla varmaan ristäisetkin voinut järjestää, luonto tarjosi ihan kastemaljankin käyttöön. 

Näitä taideteoksia riitti, ihan se ja sama minne katsoi. 

Paha-Kolille oli matkaa taas n. 400 m. Yritin oikaista, mutta oli pakko luopua ajatuksesta ja palata polulle, geokätköilijä olisi päässyt märkien kallioiden ylikin. 

Sade oli jo kastellut kivisen pinnan sen verran märäksi, etten uskaltanut lähteä ihailemaan maisemia kovinkaan tarkasti vaan tyydyin ihmettelemään kalliota.

Kolin huiput ovat kvartsiittia, joka on syntynyt Karelidien vuoriston poimuttumisen yhteydessä valvatavassa paineessa muinaisesta merenpohjasta aikaisemmin muodostuneesta kalkkikivestä. Karelidien yläkerrokset ovat ajan myötä kuluneet eroosion myötä, mutta kova kvartsiitti on kestänyt kulutusta muita vuoriston osia paremmin. Eniten eroosiota Kolin huipuille ovat viimeaikoina aiheuttaneet jääkaudet. Jääkauden aikana kovakin kvartsikivi uurtuu valtavien 2-3 kilometrin korkuisten jääkenttien alla. Lähde erän geokätkön taustatiedot. Nämä sirpin muotoiset jäljet löytyivät Paha-Kolilta. Sirppisoluanemia oli tuttu tauti, mutta sirpit kivessä ihan uusi juttu. Geokätköily kyllä opettaa!

Polkua pitkin uskalsin nousta lähes huipulle (334 m) saakka, sade ja usva tosin piilottivat maiseman. 

Kaunista oli joka tapauksessa. 

Minä keskeytin Koli kierrokseni tähän, geokätköilijä vielä etsi muutaman purkin. Hänkin tosin päätti ettei sateella kannata ihan joka paikkaan mennä, Pirunkirkon jätimme toiseen kertaan. 

Jos Järnefelt oli täällä maalannut maisemia, niin luonto sitten piirtelee omia graffitejansa. Näettekö linnun?

Osasuurennus edellisestä ja kuva käännetty pystyyn

Tuo lienee paikka missä tontut lepäävät raskaan päivän jälkeen? Tai ihan vaan kun haluavat pohtia syntyjä syviä. 

Syksy tekee tuloaan, maaruska on jo maalaamassa maisemia.

Kotimetsässä en ehkä mustikanlehtiä ihmettele sen enempää, Kolilla jokainen yksityiskohta on näkemisen arvoinen. Tosin, en usko että mustikat koskaan ovat näin kauniita täällä etelässä syksyisin. 

Vielä sai paikoitellen ihailla vihreän eri sävyjä Kolillakin.

Jatkoimme geokätköilyä, minä tosin olin päättänyt että olin päivän purkit nähnyt. Tosin en nähnyt kuin yhden purkin, muuten keskityin ihan omiin juttuihini. Pysähdyimme taas jonkun "pakollisen" purkin kohdille ja mieheni kysyi tulenko mukaan. Ilmoitin että jään autoon ihmettelemään. Hetken päästä sain whatsapp-viestin: Muutatko mielesi?

Ei kai tuohon voi vastata kuin yhdellä tavalla? Tämäkin paikka olisi taatusti jäänyt näkemättä ilman kätköilyä. Nunnanlahden vuolukivikaivokset. 

Oli alueella muutakin kaunista katsottavaa. 

Satumaisia sieniä. En osaa sanoa kelpaisivatko ruoksi, isäni aikoinaan opetti ettei sieniä saa poimia (eikä syödä) ellei ole 100% varma siitä mikä sieni on kyseessä. Varsinkin valkoisia sieniä oli syytä boikotoida. Paitsi orakkaita. Tai niitäkin sai boikotoida ja jättää isille syötäväksi. 

Olisikohan suomumustesieni?

Kaverin suosituksesta

Olen rakastunut!

Siitä on vähän aikaa kun rakastuin kirjaan, edellinen taisi olla Lundbergin: Is (Jää), mutta Suon villi laulu teki vaikutuksen.

Kirja on murhamysteeri tai ehkäpä rakkaustarina, mutta ennen kaikkea se on upea ylistyslaulu luonnon kauneudelle.

Owensin kuvaukset kiiltomatojen parittelusta tai vaikkapa hanhien laskeutumisesta ovat henkeäsalpaavia. En edes tienyt että hanhiparvesta voi saada kauniin, mutta kyllä se vaan onnistuu, jos osaa järjestää kirjaimet oikeaan järjestykseen.

"Taivaanrantaan ilmestyi kapea musta pilvi, joka lähestyessään heitä liiteli yhä korkeammalle. Kaklatus voimistui entisestään, ja pilvi peitti nopeasti koko taivaan , eikä mistään pilkistänyt enää sinistä. Koko maailma täyttyi satojentuhansien lumihanhien siivenläpseestä ja kaakatuksesta. Ne kaartelivat valtavana parvena edestakaisin hakien laskeutumispaikkaa. Kenties puoli miljoonaa valkeaa siipeä lävähti yhtä aikaa kokonaan auki ja vaaleanoranssit koivet riippuivat laskeutumisvalmiudessa lintujen humahtaessa lumimyrskyn lailla maahan. Sokaiseva valkeus pyyhki koko kamaran alleen niin lähellä kuin kauempana. Vain muutaman jaardin päähän siitä, missä Kya ja Tate istuivat saniaisten alla, laskeutui ensin yksittäisiä, sitten kymmeniä, sitten satoja hanhia. Taivas tyhjeni ja vetinen niitty peittyi ääriään myöten untuvaiseen lumeen."

Kun Kya on kuuden vuoden ikäinen, hänen äitinsä ottaa matkalaukkunsa ja lähtee matkoihinsa tekoalligaattorinahkakengissään. Kya jää yksin väkivaltaisen, juopon isänsä kanssa kun Kyan velikin lähtee matkoihinsa. Lopuksi katoaa isäkin. 

Kya kuitenkin on selvityjä ja rakentaa itselleen elämän. Hänen ystäviään ovat suoalueen linnut ja muut eläimet. Hän elää myymällä simpukoita ja oistereita mutta välttelee ihmisiä. Kunnes rakastuu. 

Ei, kovinkaan realistinen kertomus ei ole ja osittain tarina on ennakoitavissa, mutta nuo luontokuvaukset saavat sielun laulamaan ilosta, joten niiden takia tähän kannattaa tarttua. 

Ja sitten vuoden Helmet-haasteeseen:


7. Kirjassa rikotaan lakia
Murha ei kyllä ole tarinassa mitenkään keskeisessä osassa, mutta sellaista tarinan sivujuonena selvitellään

8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi
Valitsin kyllä ihan itse, mutta kaksi ystävää suositteli, joten tavallaan.

9. Kirjassa kohdataan pelkoja
Mya varmaan kohtaa enemmän pelkoja kun moni muu ihminen elämänsä aikana

12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera
Ei ole, mutta elokuvaoikeudet on myyty

13. Kirjassa eksytään
Mya tutustuu Taten kun eksyy suolla pikkutyttönä.

16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli
Tate opettaa Myan lukemaan, joten kirjoilla on tärkeä rooli Myan elämässä.Ja on kirjassa myös toisenlainen kirja, jolla on isokin merkitys.

17. Tutkijan kirjoittama kirja
Delia Owens teki elämäntyönsä villieläintutkijana Afrikassa

18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja
USAn valkoisen "roskaväen" elämä 50- ja 60-luvulla ei ole kovinkaan tuttua

19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa
Ystävä lukee samanaikaisesti, aloitti hieman ennen minua

20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja
Kyllä! Owensin kuvaukset ovat henkeäsalpaavia

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta
Marskimaa ei ole suoryteikkö. Ei kovinkaan vakuuttava kuitenkaan, vaikka kirja onkin upea!

22. Kirjassa on epäluotettava kertoja
30. Kirjassa pelastetaan ihminen

31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla
Elämästä pohjoiscarolinalaisen Barkley Cove-pikkukylän läheisellä suoalueella

33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
Suo liittyy luontoon

36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja

”Sanat eivät riitä kuvaamaan kuinka paljon rakastin tätä kirjaa! 

En halunnut tarinan päättyvän lainkaan.” 

Reese Witherspoon

37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
Kaipa sillä on, kun vuosiluvut mainitaan.

38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
Kya kyllä kokkailee kaikenlaista, kovin herkulliselta ruoka ei kuitenkaan vaikuta.

42. Kirjassa on isovanhempia
Jumpin' ja Mabel ovat isovanhempia. He myös auttavat nuorta Kyaa, jonka vanhemmat ovat hylänneet. 

44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
Kyan äiti lähettää kirjeen, jonka isä polttaa. Tuhkat Kya säilyttää, muuta yhteyttä Kyalla ei äitiin ole.
Joukkokirjeitäkin tulee postilaatikkoon, mutta ne tietysti ovat aika yksisuuntaista kirjoittamista.

45. Esikoiskirja
Owens on seitsemänkymppinen, mutta joskushan se esikoinen on julkaistava. Tosin oli hieman alle 70 kun kirja ilmestyi USAssa

49. Vuonna 2020 julkaistu kirja
Suomennos ilmestyi tänä vuonna, alkuperäinen 2018

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Ihan taatusti on suositeltu. Tämä on ihana!

Delia Owens: Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing)

WSOY (2020)
Äänikirja 13 h 23 min
Käännös Maria Lyytinen
Nextory

Ja salasanasi on...

Täällä olikin joku jaksanut kommentoida...

Kommenttien taso oli K-18 materialia, joten viihdytin sitten itseäni hetken kun poistin kommentteja ihan urakalla. Koska en todellakaan halua että tänne tulee moista tekstiä, niin lisäsin nyt kommentoiniin automaattieston. Jatkossa siis kommentointi vaatii sanavarmennuksen. 

Olen pahoillani että te joudutte kärsimään, mutta toivottavasti säästymme jatkossa tällaiselta spammaukselta. 

Salaisuus on paljastettu

Ruotsissa osataan!

Blossa on tehnyt vuosikertglögistään varsinaisen mediasirkuksen. Siinä missä Lignell & Piispanen lanseeraa uuden glöginsä hieman ohimennen, naapurimaassa tätä aletaan vinkkien avulla arvuutella hyvissä ajoin. 

L&Pn Facebook sivulla on eilen tullut postaus missä saa arvuutella vuoden pullon väriä ja makua. Blossan vastaavalla sivulla arvausleikki alkoi 4.9 pienellä sadulla jota sitten jatkettiin neljän jakson verran aina eiliseen saakka jolloin suuri salaisuus paljastui. Minttuteetä Marokosta. 

Blossan eilistä postausta on kommentoitu 315 kertaa kun tätä kirjoitan, L&Pn postausta 38 kertaa (joista yksi minun). Minä ehdotan pullon väriksi kultaa ja mauksi lakkaa. Lakka taisi olla makuna 2015, ja se oli hyvää vaikka en lakasta marjana erityisemmin pidä. Katsotaan nyt osuinko oikeaan. Joku oli ehdottanut mustaa pulloa ja karhunvatukkaa. Nam! 

Kun kuulin tästä Blossan Marrakechin ihmeestä, tuli mieleeni heti Jan Mårtenssonin Mord i blått. Pullokin tuki ajatustani. Itse asiassa pullo on minusta tänä vuonna kaunis, mutta niin tulee L&Pnkin pullo olemaan, siitä olen varma. 

Mutta palataan Blossaan, josta sentään tiedän varmuudella jotakin. Makuina vihreä tee, minttu ja perinteiset glögimausteet. Täytyy tunnustaa että sanoi jo ystävälleni etten aio maistaa. Minusta pelkkä ajatuskin minttuteestä glögimausteilla on karmiva. 

Mutta ystävä kallis: olin väärässä! Siskoni, tuo virallinen glögikaverini, ilmoitti että vihdoinkin jotakin joka voisi olla hyvää! Välillä kyllä ihmettelen olemmeko sukua ollenkaan? Sen toki tiesin että siskoni tykkää minttuteetä, isämme on kuulema sellaista hänelle joskus tuonut ihan Marokostakin, mutta glögissä? Kanelin kanssa?

Luonnollisesti kuitenkin tein päätöksen kun kuulin siskoni mielipiteen: vuosikerta menee maisteluun. Lokakuun alussa osaan sitten kertoa mitä mieltä olimme, perinteiseen "mökinsulkemis-viikonloppuumme" kun kuuluu glögi. 

Alkoon tämä minttuinen ihme tulee myyntiin 28. syyskuuta. L&P sanoo että joudumme odottamaan reilun viikon, eli samoihin aikoihin noita sitten kaupassa on. 

No, jään jännityksellä odottamaan L&Pn glögiä, ne ovat järjestäen olleet hyviä, Blossan nämä "makumatkaglögit" lähinnä outoja. Mutta ennakkoluuloistani huolimatta: maistan. 

 

Pakko kehua

Meillä oli, vihdoinkin, ylioppilasjuhlat!

Aikamoisen rääkin nämä tämän kevään ylioppilaat kävivät läpi. Ensin saivat kirjoittaa reaaliaineet viikkoa aikaisemmin, joka ainakin meillä sotki lukuaikataulun pahasti. Vaikka kuinka yritin vakuuttaa, että ei se viikko lisää auta, niin olihan tuo kauhea stressi tajuta että koe joka piti kirjoittaa viikkoa myöhemmin kirjoitetaan jo muutaman päivän päästä. Varsinkin kun osalle kokelaista se tarkoitti viittä ainetta yhtä monessa päivässä. En kadehdi.

Ja sitten ilmoitetaan ettei lakkiaisia järjestetä. Meidän koulussa kevään lakitus tapahtui netissä. Ei se nyt vaan kovin juhlallista ollut. Nyt sitten kouluun sai tulla 2 nimettyä henkilöä ja juhlavierailla maskipakko. Kun ruusut oli jaettu, vieraat ajettiin ulos pihalle sateeseen ja ylioppilaat kilistelivät opettajiensa kanssa. Tai siis paikalla olleiden viiden opettajan kanssa. Luokanvalvojat (tai mitä lie ryhmäpäälliköitä ovat nykyään) ja vararehtori.

Koska syksy on ollut yhtä rumbaa, päätin lopuksi tilata kakut ja tehdä suolaiset itse. Tiesin olevani todella myöhään liikkeellä, edellisiin juhliin yritin tilata pienleipomosta kakkuja 2 kuukautta ennakkoon, ei onnistunut. Siispä hieman jännitin kun otin tiistaina luurin kätteni ja soitin Marian Konditoriaan.

En voi kun kehua paikan asiakaspalvelua! Iloinen ääni, joka kertoi että hyvin onnistuu, mistä halaun hakea? Totesin että isosta kauppakeskuksesta, kun oma lähimyymälämme näköjään on lauantaisin kiinni. "Poikkeuksellisesti meillä on tänä lauantaina myymälä auki, kun on muutama kakku toimitettavana". Eli lähikauppaan sitten luvattiin toimittaa.

Ja sitten kakkuihin. Ylioppilaslakin sai valita joko suklaisena tai perinteisempänä kermakakkuna. Neiti halusi vadelma-kerman, joten sillä mentiin. Ja päälle sitten vitivalkoista sokerimassaa tai kellertävämpää marsipaania. Vielä tuo neidin lakki on vitivalkoinen, joten semmoinen. Minun lakkini on jo kellastunut.

Kaveriksi neiti halusi mangojuustokakun. Senkin kohdalla kysyttiin haluanko valmiiksi kahdeksaan osaan paloteltuna vaiko kokonaisena. Pyysin paloina. Eivät olleet mitään minipaloja vaan ihan kunnollisia leivospalasia. Suurin osa vieraista päätyivät puolikkaaseen palaseen, eli kahdekan hengen kakku muuttui lennosta 16 henkilön kakuksi!

Olin hieman peloissani miltä kakut maistuisivat. Tunnustan että olen aika nirso kakkujen suhteen, joten hieman epäilevästi lähestyin kakkuja. Ihan turhaan. Ne olivat loistavia! Olimme koko perhe samaa mieltä ja vieraatkin yhtyivät ylistyslauluun. Parhaita leipomokakkuja pitkiin aikoihin. 

En siis voi kuin suositella! Ja kiittää Marian Konditoriaa loistavasta palvelusta ja hyvistä kakuista!