Vietin hidasta aamua Kökarissa.
Geokätköilijä päätti nukkua pidempään, kun purkkeja ei jäänyt niin hirveästi edellisenä iltana hakematta. Oli niitä kuitenkin vielä muutama, joten kun olimme saaneet mökin siivottua, siirryimme ihmettelemään sodan aikaisia rakennelmia.
Matkalla historian ihmeitä katselemaan ihastuin yhden mökin aitaan. Yleensä en pahemmin puutarhatontuista välitä, mutta tämä oli aika hauska instalaatio minusta.
Olen muuten ihmeissäni miten voimakkaasti niittykukkien tuoksu valtasi sieraimeni. Ei niitä kukkia niin hirveästi vaikuttanut olevan, mutta paikoitellen erään pääkaupunkimme ison kaupan kosmetiikkaosaston parfyymin ruiskuttajat olisivat olleet helisemässä. Ei edes se tuoksukakofonia olisi voimakkuudellaan estänyt näitä sulotuoksuja tunkemasta läpi.
Kovinkaan paljon nähtävää ei tuolla kallioilla ollut. Vaikka samoja paikkoja on käytetty sekä ensimmäisen maailmansodan venäläissotilaat ja myöhemmin sitten suomalaiset niin paikka on aika hyvin tuhottu.
Näköala toki hieno
Noista sodanaikaisista kanuunapaikoista ei kyllä paljoakaan ollut jäljellä. Paitsi kunnon tykkitie.
Bunkkereiden paikalla oli vain kivikasa, paikka on räjäytetty venäläisten toimesta. Suomen armeijan toimesta se rakennettiin uudestaan mutta sodan jälkeen siinä on ollut kivimurskaamo, kiviä ja betonia sitten käytetty Kökarin teiden laittamisessa.
Purkit loppuivat hieman kesken, joten ehdin sitten ihailemaan hieman maisemia.
Lounasta söimme Peder’s Aplagård’enissa, olinhan edellisenä iltana juonut heidän siideriään, halusin siis tutustua paikkaan. Myynnissä oli, siidereiden lisäksi GLÖGIÄ! Aloin jo suorastaan innostua tästä paikasta. Ruokaa hehkutettiin jonkinverran netissä, eikä se nyt huonoa ollut, hinta-laatusuhde ei vaan ihan kohdillaan. Minun annokseni lohi vaihdettiin graaviloheen kun ruokalistan mukainen rimmattu oli loppunut, vaikka paikka oli ollut auki vasta parisen tuntia, mieheni lammaskäristys oli kyllä suhteellisen lihaköyhää. Palvelukin taas kerran hyvin hidasta, mutta ystävällistä.
Koska aikaa oli, lähdimme uudestaan kirkolle, en ollut edellisenä päivänä sattunut näkemään kastemaljaa joka oli 1200-luvulta. No, en tiedä olisinko kovin paljon menettänyt jos olisi jäänyt näkemättä.
Ehdimme myös katsomaan fransiskaaniluostarin raunioita. Luostari lienee 1400-luvulta, 1500-luvulla valtio takavarikoi fransiskaaniluostareiden omaisuuden.
Aika pieni tuo löytynyt pohjakerros oli, liekö sitten ollut suurempi aikoinaan.
Jonkinverran astioita ja muuta keramiikkapalaa oli kaivauksissa kanssa löytynyt, ilmaiseksi sai tätäkin ihmettä käydä katselemassa, tosin nuo vitriinissä pidetyt ruukunpalaset olivat kopioita.
Sottungan saarella oli yhteensä kolme purkkia ja 4 tuntia aikaa. Nähtävää tasan yksi kirkko. No, ihailimme sitten S:ta Maria Magdalena kirkkoa ja hautausmaata oikein hartaasti.
Alkuperäinen kirkko (1661) poltettiin Ison Vihan aikaan ja nykyinen on rakennettu vanhalle paikalleen 1720-luvulla.
Votiivilaiva oli mielenkiintoinen, Kökarin kirkon vastaava oli hyvin samanlainen, joskin siinä oli ruotsin lippu, minkä takia se jäi kuvaamatta. Molemmat, eri lippujen alla seilaavat, laivat on valmistanut Kökarilainen Johan, joka oli merirosvojen vankina pohjoisafrikassa 1700-luvulla. Vankeudessa ollessaan oli luvannut rakentaa laivat kirkkoihin jos pääsisi hengissä kotiin.
Kastemaljan alla oleva jalka on Tamara moottorikaljaasin mastojalasta tehty. Alus makaa hylkynä Torsholmassa jossa yövyimme seuraavana yönä
Kovin tuo meri on läsnä näissä saariston kirkoissa.
Hautausmaa on varmaan yksi kauneimmista näkemistäni, joskin Hietaniemi Helsingissä ja Mäntysaari Vuohijärvessä pääsevät samalle listalle.
Kävimme lossia odotellessa syömässä Salteriet ravintolassa. Olipahan kokemus. Palvelu oli vähintäänkin onnetonta! Eikä kyseessä voinut olla kielimuuri. Kysyin onko heillä laktoosittomia annoksia. Jäimme myyjän kanssa tuijottamaan toisiamme. Päätin lähestyä ongelmaa toiselta kantilta: Tuota, mieheni ottaisi tuon pippuripihvin ja oluen. Jahas, neiti ymmärsi, koska kirjoitti lapulle tilaukseni. Siispä kysyin suoraan: Onko lohiannos laktoositon? ”En tiedä”. Voisitko selvittää asian? Juu, vastasi neitokainen ja katosi takahuoneeseen. Hetken päästä hän palasi ja kertoi: Ei ole. Vai niin, no, mikä olisi laktoositonta? En tiedä, kuului vastaus. Tässä vaiheessa aloin jo etsiä piilokameroita ympäristöstäni, huonolla menestyksellä. Pyysin tyttöä taas katoamaan takahuoneeseen ja kysellä lisätietoja. Hän palasi hetken päästä ja kertoi: kaikki on laktoositonta, mutta kaikessa on maitoa. Ahaa, tämähän selvensi. Ja maidossa on…laktoosia? En jaksanut, päätin ottaa riskin ja tilasin pihvin. Ranskalaisissa nyt tuskin kuitenkaan olisi laktoosia ja soosit jättäisin mahdollisuuksien mukaan lautaselle. Kahvimaito paikan päällä oli ainakin ihan peruskevyttä joten ehkäpä heillä todellakin oli kaikessa ruoassa maitoa. En tiedä.
Olisi siellä ollut kolme vegaanista annostakin, niiden nyt tietysti oletusarvoisesti pitäisi olla maidottomia, mutta enpä menisi tuon paikan kohdalla vannomaan.
Saimme ruokamme jo totuttuun verkkaiseen tahtiin. Perusmättöä ja paikannimen mukaisesti suolaista! Ainakin minun annokseni. Kokemuksen huipensi paneerauksestani löytynyt hius, siinä vaiheessa päätin että on kahvin vuoro.
Menin hakemaan meille kahvit: kahvikuppeja tasan yksi. Kysyin olisiko lisää kahvikuppeja tarjoilijalta, joka pyysi minua odottamaan hetken ja siirtyi kassalle vaihtamaan kassakoneeseen kuittinauhaa myyjän kanssa. Lupaan että olisi ilman ohjeistusta ehtinyt vaihtamaan sen nauhan kolme kertaa! Sen verran perusteellisesti sitä vaihdeltiin. Tarjoilija katosi takahuoneeseen ja toinen alkoi täyttämään puolityhjää olutlasihyllyä. Hän kerkesi tuomaan 7 kertaa laseja hyllyyn, 2 kerrallaan, yksi molemmissa käsissä. Tähyilin taas sitä piilokameraa…
Kun vihdoinkin sain toisenkin mukin tyhjensin kahvipannun lirut mukeihin, saldona puolitoista mukia pannunpohjalla muhinutta tervaa. Eikä maitoa minulle. Olipahan kokemus tämäkin. En siis todellakaan suosittele kyseistä paikkaa, tosin vaihtoehtoja ei ollut.
Oletan että piilokameran väki kyselee lupaa ennen kuin pääsen telkkaritähdeksi?
Föglössä oli 6 purkkia ja aikaa taas ruhtinaallisesti. Näitä saariston lossiaiktauluja ei ole suunniteltu geokätköilijöiden aikataulujen mukaan!
Ehdin siis taas ihailemaan kirkkoa. Tosin vain ulkopuolelta, koska tämän ovet eivät auenneet minulle. Kirkko on pyhitetty Maria Magdalenalle. Rakentaminen on aloitettu 1300-luvulla, mutta kirkkoa on laajennettu useaan otteeseen sen jälkeen.
Illan hämärtyessä siirryimme viimeiselle lossille, olimme ajoissa ”jonossa”, sillä tälle Degerby-Svinö reitille ei saanut varata paikkaa.
Jätimme auton ja kiertelimme satama-alueen kirpputorit jotka todellakin olivat itsepalvelupaikkoja. Maksa lippaaseen hintalapun osoittama summa. Suosikkini oli ehdottomasti ”kirjakaupaa”, mutta uskomatonta kyllä: yhtään ei tarttunut matkaan mukaan.
Päädyimme siis yöpymään Lemlandiin, koska Föglöstä ei löytynyt koiraystävällistä paikkaa. Olimme kyllä ainoat jotka halusivat saarelta pois keskellä yötä, mutta en halunnut yöpyä autossa, ellei ollut ihan pakko.
Oli kyllä sen verran mielenkiintoinen leikkimökki jossa asuimme, etten ikimaailmassa olisi valoisaan aikaan suostunut maksamaan siitä senttiäkään, yön pimeinä tunteina sänky oli riittävän maaginen sana. Alandtravelsin myyjä kyllä kertoi että kyseessä oli mökki, minusta se oli hieman ylioptimisten sana, kaksi aikuista ihmistä ja kaksi pientä koiraa eikä liikkumatilaa ollut ollenkaan, enkä liioittele yhtään. Lämmitystä ei ollut, mökki oli viileä ja kostea kun saavuimme. Lisäksi piti olla suihku, no, sekin toki löytyi: rannalta sellainen ”huuhdo merivesi pois” viritelmä.
Aamupala tarjoiltiin yhdeksältä, sen onnistuimme saamaan selville eräästä, aika paljon isommasta mökistä, kun utelimme tietävätkö sen asukkaat mitään mistään. Laktoositonta ei tietenkään ollut tarjolla, mutta löysin toki syötävää. Ihan ok aamupala tällaiseksi paikaksi, saanpahan nyt jotakin positiivista sanottua. Tunnustan että tulimme keskellä yötä, mutta jonkinlainen infopläjäys olisi ollut paikallaan. Fågelvik B&B ei kyllä saa minulta yhtään tähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti