Olen pyrkinyt manaamaan tällä aavetarinalla esiin erään aatteen hengen,
joka ei saa suututtaa lukijoitani
sen enempää itseensä, toisiinsa, jouluun kuin minuunkaan.

Kummitelkoon se lempeästi heidän kotonaan,
älköön kukaan sitä karkottako.


Uskollinen ystävänne ja palvelijanne,

C.D.


Joulukuussa 1843.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Minkä pienenä oppii

Ystävä houkutteli minut mukaansa sienimetsään.

Ei kyllä itse asiassa tarvinnut edes houkutella, soitti kysyäkseen tulisinko. Lähdin viivana! Kiitos ystäville kun jaksoivat ottaa minut mukaan, en edes tiedä mistä metsästä sieniä löytyy todennäkäisimmin, meidän pikkumetsästä en ole ensimmäistäkään löytänyt.

Isä teki meille aina jouluksi sienisalaattia. Ilman Isin sienisalaattia ei joulua olisi tullutkaan. Syksyisin kävimme yhdessä sienimetsällä, sillä "jos aikoo jouluna herkutella pitää ne sienet kerätä". Isi sitten opetti mitkä sienet kelpaavat syötäväksi, mitkä jätetään metsään muiden iloksi. Tärkein oppi oli ehdottomasti: älä ota, ellet ole 100% varma, pienikin pala voi tappaa, eli väärin poimittu tuhoaa koko korillisen. Siinä sitten pikkutyttönä katselin suurin silmin, miten isä poimi kaikenlaisia sieniä ja yritti opettaa minutkin tunnistamaan ne syötävät.

Keltavahvero oli helppo, äidin suosikkeja joten niitä Isi keräsi kilokaupalla. Itse hän piti orakkaista ja lampaankääpästä. Näitä sitten paistettiin voissa ja syötiin voileivän päällä jos oikein herkuteltiin.

Joulusienet olivat sekasieniä, lähinnä rouskuja. Tatit eivät olleet Isin suosiossa, en oikein tiedä miksi. Kyllä niitä "paremman puutteessa" poimittiin, mutta en oikein koskaan oppinut tunnistamaan niitä. Erikoistuin rouskuihin. Isä joskus nimittäin hieman kyllästyi jatkuvaan: mikä tuo on? Alussa vastasi kiltisti: en tiedä, kärpässieni, en tiedä, pas*a-sieni, seitikki...lopuksi päätyi yleisvastaukseen: tuleeko siitä maitoa? Saat ottaa. Opin siis tunnistamaan haaparouskun ja harmaarouskun, tosin ne minun maailmassani ovat sama sieni, karvarouskun, se on suosikkini koska on niin suloinen, kangasrouskun ja mustarouskun. Mustarousku tosin jossakin vaiheessa muuttui "ei suositeltavaksi" ruokasieneksi ja sitä sai poimia vaan jos olivat erityisen komeita yksilöitä. Lakritsirouskuakaan ei saanut poimia, tosin jos nyt joskus sellaisen löysin se vaan siirrettiin pois korista. (Kuusen)Leppärousku oli yleensä aina matojen valtaama, joten se jäi minulle hieman vieraaksi lajiksi, vaikka se Isin sallittujen listalla olikin.

En muuten tiennyt että rouskuja on maassamme noin seitsemänkymmentä eri lajia. Minulla on paljon opittavaa! Tällaisen sinisen voisin kyllä joskus bongata, tosin se ei kuulu maamme valikoimiin. Värinsä puolesta voisi olla kansallisrouskumme. Isä varmaan luokittelisi anopinsieneksi. Kaikki joita ei tunnistanut tai jotka olivat myrkyllisiä olivat anopinsieniä. Ne kuuluu kuulema tarvittaessa testauttaa jonkun anopilla. Jos siis on ihan pakko poimia tuntemattomia sieniä. 

Kuva Wikipediasta

Mutta takaisin sienimetsään. Tänään sitten tein kuten oli opetettu: jokaisen sienen kohdalla katsoin tuleeko maitoa, ennen kun siirsin koriin. Tosin tunnistin ne kyllä ilman maitoakin, mutta pakkohan sitä oli varmistua asiasta kunnolla. Koska Isi on sanonut että niin pitää tehdä! Muutaman suloinen karvarouskun löysin. Ja yhden todella komean mustarouskun. Loput olivat sitten harmaita ja ruskeita rouskuja. Pari onnettoman pientä suppilovahveroakin löysin, lahjoitin ne kuskilleni, niistä ei olisi yhtä keittoa tehnyt.

Yritin olle reipas ja putsasi, omasta mielestäni kunnolla, sienet jo metsässä. Yllättävän paljon kuitenkin olin tuonut roskia mukanani kotiin. Täytyy tunnustaa että puhdistaminen oli paljon hauskempaa Isin kanssa, pölisimme aina tärkeitä asioita sieniä ryöpätessä.

Hetki meni ryöpätessä, en jaksanut eritellä eri kattiloihin eri lajeja, joten 10 min saivat kaikki kiehua.


Nyt on sitten joulun sienisalaatin sienet hankittu. Viime jouluna en oikein pystynyt salaatista nauttimaan, kun ei ollut Isin salaattia, mutta uskoisin että tästä traumasta olen päässyt.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, äiti on varmaan viimeiset kymmenen vuotta hakenut ne sienet metsästä, isä ei sairaudeltaan pystynyt ja varmaan viimeiset viisi vuotta äiti teki salaatin alusta loppuun. Isi sai kuitenkin kaiken kunnian. Minusta tuntuu että äiti soi sen hänelle.

Joten mannään edelleen samalla periaatteella: Isin sienisalaattia, kiitos siitä Isille, sinne jonnekin. Ilman häntä sitä ei tehtäisi, enkä osaisi niitä sieniä pomia.


1 kommentti:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...